Puijon Hiihtoseuran mäkikoulu

Alkeiskurssin, mäkikoulun ja Puijon peippposten kausi 2009 – 2010

Alkeiskurssi järjestetään talvikauden aikana 15.10.09–31.3.10. Harjoituksia järjestetään kerran viikossa (päivä tarkennetaan myöhemmin). Alkeiskurssin hinta on 100€. 1.2.09 jälkeen mukaan tulevilta maksu on 50 €.

Maksu sisältää:

Ammattitaitoisen valmennuksen

Harjoitteluolosuhteet

Mäkihyppyvarusteiden vuokraus

Tiimin yhteinen t-paita

Toiminnan organisoinnista vastaa Lauri Hakola

Mäkikoulun kausimaksu tulee olemaan 125€, eli vuosimaksu on 250€. Hinta 320€ sisältää seuran yhteisen Craft:n toppatakin. Sisaralennus 25€.

Kaudet käsittävät ajanjakson:

Kesäkausi 15.5.09 – 30.9.09

Talvikausi 15.10.09 – 31.3.10

Ns. ylimenokausille on myös järjestetty harjoituksia erikseen sovitulla tavalla.

Kaudet laskutetaan erikseen. Toppatakin hinta sisällytetään talven maksuun.

Maksu sisältää:

Ammattitaitoisen valmennuksen

Harjoitteluolosuhteet

Mäkihyppy varusteiden lainaamisen harrastuksen alussa (sovitaan erikseen)

Yhden leirin kotimaassa kesäkauden aikana

Kilpailumatkan hopeasompafinaaleihin talvikaudella

Savo-Karjala-cupin kilpailut

Tiimin yhteisen t-paidan ja talvikauden edustustoppatakin (takki vapaaehtoinen)

Harjoituksia järjestetään kesäkaudella noin kaksi kertaa viikossa. Erilliset leiripäivät tai alueleirit muuttavat viikkokohtaista aikataulua toisinaan. Kesäkauden aikana pidetään 1-2 viikon loma harjoituksista. Talvikaudella harjoituksia järjestetään 2-3 kertaa viikossa (tarkennetaan myöhemmin).

Lisäksi järjestämme oman harkinnan mukaan erillisiä leiri- ja kilpailumatkoja omakustannushintaan.

Toiminnan organisoinnista vastaavat Lauri Hakola ja Ville Kantee

Valmentajina toimivat: Lauri Hakola ja Ville Kantee, apunaan Juha-Matti Ruuskanen ja Heli Pomell

Peipposten kausimaksu tulee olemaan 150€ kaudessa + hissimaksu 50 € kausi + 70€ Craft:n toppatakki. Sisaralennus 25€.

Hissimaksun lisäys tapahtuu siinä vaiheessa kun siirtyminen isompiin mäkiin tulee ajankohtaiseksi.

Kaudet käsittävät ajanjakson:

Kesäkausi 15.5.09 – 30.9.09

Talvikausi 15.10.09 – 31.3.10

Ns. ylimenokausille on myös järjestetty harjoituksia erikseen sovitulla tavalla.

Maksu sisältää:

Ammattitaitoisen valmennuksen

Säännöllisen testauksen

Harjoitteluolosuhteet

Leiritoimintaa erikseen sovitulla tavalla

Kilpailumatkan hopeasompafinaaleihin talvikaudella

Savo-Karjala-cupin kilpailut

Tiimin yhteisen t-paidan ja talvikauden edustustoppatakin (Craft)

Harjoituksia järjestetään kesäkaudella 3-4. Erilliset leiripäivät ja alueleirit saattavat muuttaa viikkokohtaista aikataulua. Kesän aikana pidämme 1-2 viikon loman harjoittelusta. Myös Talvikaudella harjoituksia järjestetään 3-4 kertaa viikossa (tarkennetaan myöhemmin).

Lisäksi järjestämme oman harkinnan mukaan erillisiä leiri- ja kilpailumatkoja omakustannushintaan oman harkintamme mukaan.

Toiminnan organisoinnista vastaa Lauri Hakola

Valmentajina toimivat Lauri Hakola ja Heli Pomell, apunaan Jarkko Saapunki ja Juha Miettinen

Referaatti Psyykkistä valmennusta käsittelevästä artikkelista:

”Erot urheilun huipulla ovat kutistuneet niin pieniksi, että psyyke on ohittamassa fysiikan menestystekijänä”

Ennen Kultaan riitti kunto, nyt se kysyy kanttia

Kaiken pitäisi olla kunnossa. Tekniikka on hioutunut, ja suoritus tulee automaattisesti. Fysiikka on huipussaan, ja alla ovat herkistävät treenit. Edessä on kilpailu, joka käydään vain kerran neljässä vuodessa: jokaisen urheilijan unelma on menestyä olympialaisissa. Median huomio tai kotikatsomon paineet ovat kuitenkin liikaa, ja suoritus jää alle oman tason.

Urheilijoita pyritään kuitenkin valmentamaan ulkoisten paineiden käsittelyyn. – joissakin lajeissa se on jo arkipäivää.

Suomikin heräämässä psyyken tärkeyteen

Suurissa urheilumaissa psykologi alkaa kuulua jokaiseen valmennustiimiin, mutta Suomessa ammattimainen henkinen valmennus ei vielä ole kovin yleistä. – On luonnollista, että pienten resurssien kanssa toimittaessa lähdetään liikkeelle perusasioista: fyysisestä kunnosta ja taitotekijöistä. Psykologinen valmennus tulee mukaan myöhemmin.

Vaikka ammattipsykologeja ei kentän laidalla näkyisikään, henkinen puoli on jossakin muodossa aina mukana päivittäisessä valmennustyössä. Valmentautuminen on oppimista, joka on psykologinen ilmiö. Viimevuosina on alettu puhua kokonaisvaltaisesta valmennuksesta ja sen myötä henkisen kantin merkitys on korostunut.

– Fyysisen kehityksen rajat ovat alkaneet tulla vastaan, ja erot huipulla ovat niin pienet, että menestyksen ratkaisevat muut tekijät kuin lajitaito tai fyysinen suoritus. Psyykkinen puoli korostuu mitä lähemmäs lajin absoluuttista huippua tullaan.

Rutiineilla paineet pois

Urheilupsykologi on nimenomaan psyykkisten taitojen opettaja, ei kaikkien mahdollisten ongelmien terapeutti. Valmennuksen päämääränä on antaa urheilijalle paras mahdollinen kilpailuvalmius.

Erilaisilla menetelmillä, esimerkiksi rentoutumisharjoituksilla ja mielikuvaharjoittelulla, urheilija pyrkii saavuttamaan tunnetilan, jossa hän pyrkii viemään suorituksen läpi aina samalla tavalla. Tavoitteena on että rutiinit sulkevat pois ulkopuoliset paineet.

Olympialaisten kaltaiset kerran elämässä – kisat ovat henkisen valmennuksen kovin testi.  Osa urheilijoista pystyy käyttämään julkisuutta ja paineita positiivisena polttoaineena, mutta toisille ne voivat olla lamaannuttava kokemus.

– Ongelmana on että urheilija alkaa valmistautua Olympialaisiin, ei omaan huippusuoritukseensa. Silloin tulee helposti yliyrittämistä, ja keskittyminen hajoaa.

Kun psykologinen valmentautuminen menee nappiin, urheilijalla on rohkeutta heittäytyä kilpailutilanteeseen ja hakea omia rajojaan. – Huipputulos edellyttää huippusuoritusta. Se tulee erittäin harvoin varman päälle pelaamalla.

Parhaan jälkeen vielä parempaa

Psykologinen valmennus porautuu urheilun asemaan urheilijan elämässä ja hänen käsityksiinsä kilpailemisesta – voittamisesta ja häviämisestä. Menestyvälle kilpaurheilijalle on ominaista pyrkimys kokoajan parempaan. Nappiin menneen suorituksen jälkeen hän alkaa miettiä, miten seuraavassa kisassa voisi olla parempi.

Huippu-urheilija voi saavuttaa tuloksia vain silloin kun hän on asettanut itselleen selvät tavoitteet.

– Urheilukulttuureissa on tässä suhteessa eroja. Pohjois-Amerikassa vedetään täysillä loppuun asti eikä koskaan luovuteta. Suomessa sanotaan liian usein ”tehdään parhaamme ja katsotaan mihin se riittää”.

Kovan psyykeen omaava urheilija osaa myös hävitä. Silloin hän menee peilin eteen.

Lähde: Tiede 2000 lehdestä 8/08 s. 16-17, kirjoittaja Jarno Forssell. Artikkelissa haastatellaan urheilupsykologian tutkijaa, dosentti Niilo Konttista.

Puijon Peipposten kausisuunnitelma kaudelle 2009 – 2010

Puijon peippposten tulevan kauden painopisteet on jaettu suuntaa antavasti kuukauden jaksoihin. Painopistealueet ovat määritelty fyysisen harjoittelun sekä taitoharjoittelun tueksi. Mahtuupa joukkoon vielä muutamia opetuksellisia teemoja eli ns. kognitiivista valmentamista.

Painopisteajattelu tarkoittaa, että valitut teemat ovat hieman voimakkaammin esillä kuin muut, ylläpitävät teemat, harjoituksen sisällössä. Jos esimerkiksi taitoharjoittelun teemana on lajitaito, niin taitoharjoittelusta noin puolet on hyppäämistä tai siihen liittyvää kuivaharjoittelua ja noin puolet muuta, oleellisia ominaisuuksia ylläpitävää taitoharjoittelua. Nämä teemat eivät siis suinkaan vähennä harjoittelun monipuolisuutta, vaan enemmän jäsentävät harjoittelua niin, että oleelliset ominaisuudet alkavat varmemmin kehittyä haluamaamme suuntaan. Reagoimme tarvittaessa toki tilanteeseen ja voimme muuttaa suunnitelmia ajan vaatimusten mukaan.

Peipposten ikävaiheessa tämän kaltainen harjoittelun ohjelmointi on todella vain suuntaa antava ja oppia tulevaisuuteen. Emme suinkaan lähde vielä kovin tarkkaan valmennuksen ohjelmointiin mutta tämä on yksi askel eteenpäin kohti ammattimaista valmentautumista.

Haastattelen jokaista urheilijaa henkilökohtaisesti kesän aikana.

Toukokuu

Fysiikka: Tukilihaksisto + aerobinen kestävyys (hengitys ja verenkiertoelimistö)

Taito: Tasapaino + lajitaidon edellytykset (liikkuvuus ja liikeradat)

Kesäkuu

Fysiikka: Kimmoisuus + nopeus

Taito: Lajitaito

Opetuksellinen teema: Terveellinen ravinto

Heinäkuu

Fysiikka: Nopeus + nopeusvoima

Taito: Ketteryys

Elokuu

Fysiikka: Nopeusvoima + kimmoisuus

Taito: Lajitaito

Opetuksellinen teema: palautuminen, lepo ja lihashuolto

Syyskuu

Fysiikka: Nopeus + räjähtävyys

Taito: Reaktiokyky

Lokakuu

Fyysinen: Tukilihaksisto + aerobinen kestävyys

Taito: Yleinen kehon hallinta, perusvoimistelu

Opetuksellinen teema: Rentoutuminen, keskittyminen ja mielikuvaharjoittelu

Marraskuu

Fyysinen: Nopeus + kimmoisuus

Taito: Lajitaito

Joulukuu

Fyysinen: Nopeus + nopeusvoima

Taito: Tasapaino

Opetuksellinen teema: Mäkihypyn lajitekniikka teoriassa

Tammikuu

Fyysinen: Nopeusvoima + kimmoisuus

Taito: Lajitaito

Helmikuu

Fyysinen: Nopeus + Räjähtävyys

Taito: Ohjauskyky

Opetuksellinen teema: Kilpailutilanne ja ”kestävän kehityksen ajatus”

Maaliskuu

Fyysinen: Tarpeen ja jaksamisen mukaan

Taito: Uudet ärsykkeet

Leikki treenaa lapsen urheilun huipulle

Lapsena pohjustetaan kaikki ne liikunnalliset perustaidot ja fyysiset kyvyt, joille olympiavoittajan erikoisosaaminen rakentuu. Tämä ei tarkoita, että lapsen pitäisi harjoitella kuin huippu-urheilija. Juuri niin hänen ei pidä tehdä.

Pikkulapsi pyörii, taapertaa ja viipertää. Hän keikahtaa ja kellahtaa. Vähän ajan päästä hän jo viilettää, kieppuu ja kiipeää. Joskus törmää, putoaa ja parkuu, mutta jatkaa taas matkaa.

Lapsella on sisäsyntyinen tarve liikkua. Liikunta on koko lapsen kehityksen edellytys. Hermoston muovautuminen ja lihasten normaali kasvu vaativat lihasten käyttämistä. Nykytiedon mukaan alle kouluikäinen lapsi tarvitsee jo terveytensä turvaamiseksi kaksi tuntia reipasta liikuntaa päivässä.

Paljon liikkumalla lapsi harjaantuu taitavaksi. Kierre ruokkii itseään, sillä taitavat lapset liikkuvat paljon. 3-6 vuoden iässä mitatut motoriset taidot ennustavat suomalaisen lasten fyysistä aktiivisuutta vielä 13 vuoden iässä.

Vie lapsi ulos

Pitäisikö jo vauvat ja taaperot siis viedä jumppaan? Ei tarvitse, mutta pientä lasta kannattaa rohkaista liikkumaan. Säntäilyä ja sohvalla pomppimista voi seurata hyvillä mielin, ja aivan erityisesti kannattaa laittaa lapset ulos leikkimään.

3-4 vuotiaiden motoriset taidot ovat erityisesti yhteydessä siihen, kuinka paljon aikaa he viettävät ulkona. Ne lapset jotka ulkoilevat runsaasti, juoksevat nopeimmin ja hyppivät pisimmälle.

Selitys on ilmeinen. Sisällä ei mahdu temmeltämään miten vain, ja vanhempien on usein pakko rajoittaa riehumista ja törmäilyä. Ulkona lapsilla on tilaa melskata miten mielivät.

Virikkeet vahvistavat

Viisivuotiaat hyötyvät jo ohjatuista liikuntatuokioista. Jos lapset saavat päiväkodissa tai kerhossa silloin tällöin mielenkiintoisia ja sopivan haastavia liikuntatehtäviä, ehidän motoriset perustaitonsa kehittyvät verrokkeja paremmiksi.

Normaali lapsi oppii kuitenkin kouluikään mennessä juoksemaan ja kiipeämään, heittämään ja potkimaan ilman kummempaa opettamista, kunhan hän saa harjoittaa taitojaan erilaisissa ympäristöissä monenlaisilla välineillä. Peli ja leikki maassa ja puussa, kalliolla ja lumihangessa, hietikossa ja jäällä antaa herkullisia virikkeitä lapsen motoriselle kehitykselle.

Kun liikkumisen perusvalmiudet ovat hallussa, voi alkaa pikkuhiljaa opetella kiinnostavaa urheilulajia. Tutkimusten mukaan jonkin erityistaidon harjoittelu kouluajan ulkopuolella alkaa parantaa 7-8 vuotiaan yleistä taitotasoa

6 keinoa torpata menestys:

• Pidä lapsi sisällä
• Kiellä riehuminen ja kiipeily
• Kuljeta autolla kouluun ja harrastuksiin
• Erikoistu päälajiin aikaisin, lopeta muu liikunta
• Harjoita lasta paljon, kovaa ja kurinalaisesti
• Vaadi varhain menestystä

Erikoistuminen on pahasta

Mistä tietää, mikä urheilulaji alakoululaisille se oikea? Sitä ei tarvitse tietää. Tässä iässä ei ole kiire valita missä lajissa voittaa olympiamitaleja. Sen sijaan kannattaa kokeilla monenlaista urheilua. Lapsen on parasta harrastaa lajeja joista hän saa iloa ja joiden harjoituksissa hän viihtyy.

Kun on tutkittu miten aikuisena huipputasolle päässeet ammattiurheilijat ovat harjoitelleet lapsena, tulos kertoo että useimmissa lajeissa huiput eivät juuri uhranneet aikaa ohjattuun harjoitteluun vaan kokeilivat ja harrastivat monia lajeja, vuoron perään ja yhtä aikaa.

Huippujen vapaa-aika kului paneutuvaan leikkiin. Sillä tarkoitetaan liikuntaa, joka tuottaa itsessään iloa ja tyydytystä ja jota harjoitetaan juuri sen vuoksi.

Esimerkiksi kaikkien aikojen jääkiekkoilija Wayne Gretzky kertoi luistelleensa lapsena kahdeksankin tuntia päivässä. Pikku-Wayne pyöri koulun jälkeen lähijäällä aina siihen saakka, että äiti pakotti hänet sisälle.

Kun Gretzkylle on ihmetelty, miten hän jaksoi harjoitella lapsena niin paljon, hän on oikaissut: – jos olisin ajatellut, että harjoittelen, en varmaan olisi tehnyt sitä. Minusta se ei ollut harjoittelua, vaan hauskinta mitä tiesin.

Leikkivä liikunta motivoi

”Leikkivää liikuntaa ei korvaa mikään määrä kurinalaista harjoittelua”

”Liikuntatieteilijät suosittelevat leikillisyyttä myös ohjattuihin harjoituksiin. Se antaa lapsille tilaisuuden liikkua enemmän ja kekseliäämmin”

Tällainen paneutuva leikki lisää halua urheilla. Lisäksi se vahvistaa ratkaisevasti lapsen fysiikkaa ja monia taitoja, joita harjoittelussa ja kilpailuissa myöhemmin tarvitaan.

Lapsesta urheilijaa kasvattava aikuinen tuskin voi tehdä suurempaa virhettä kuin karsia lapsen elämästä vapaan, leikkivän liikunnan. Sitä ei korvaa mikään määrä kurinalaista harjoittelua, jollaiseen aikuinenkaan ei pysty keskittymään monta tuntia kerrallaan. Omaan peliin ja leikkiin lapset sen sijaan jaksavat uppoutua vaikka koko päiväksi.

Vaikka lapsi puurtaa urheilutreeneissä monta kertaa viikossa, hän voi saada liian vähän fyysistä harjoitusta. Lapsi, joka kulkee autokyydillä kouluun ja harrastukiin eikä leiki kavereiden kanssa liikuntaleikkejä vapaa-ajalla, saa melko varmasti liian vähän liikuntaa.

Hyvä vinkki lasten valmentajille on, että myös ohjattuihin harjoituksiin kannattaa lisätä leikillisyyttä. Silloin aika ei kulu oman vuoron odottamiseen. Ainakin Amerikassa 6-12 vuotiaita lapsia ylivalmennetaan. He tarvitsevat vapautta.

Ei painoille ja maitohapolle

Leikillinen ja monipuolinen harrastaminen suojaa lapsen henkistä hyvinvointia, mutta se on sopusoinnussa myös fysiologisten tosiasioiden kanssa. Lapsen ei kannata harjoitella samalla tavoin kuin aikuinen.

Esimerkiksi lihasmassan hankkimiseen tähtäävä voimaharjoittelu on ennen murrosikää turhaa, ellei haitallista.

Lihakset eivät kasva, kun ruumis ei vielä tuota riittävästi testosteronia ja kasvuhormoneja. Sen sijaan raskailla painoilla harjoittelu voi vaurioittaa pitkiä luita ja selkänikamien kasvulevyjä.

Lapset voivat opetella voimaharjoittelussa myöhemmin tarvittavia taitoja omalla painollaan tai vaikka harjanvarrella. Leuanvedot ja vatsaliikkeet ovat turvallisia.

Myös kova, maitohappoa lihaksiin kasauttava kestävyysharjoittelu on tehotonta ennen murrosikää. Siihenkin tarvitaan hormoneja ja entsyymejä, jotka lapsella toimivat puutteellisesti. Yli 30 sekunnin täysivauhtiset juoksuvedot ja muu pitkäkestoinen maksimaalinen ponnistelu eivät ole lapsille hyväksi.

Lyhyitä, alle kymmenen sekunnin pyrähdyksiä lapset sen sijaan jaksavat paljon enemmän ja lyhyemmin palautuksin kuin aikuiset. Lasten oma leikki on luonteeltaan juuri loputonta pyrähtelyä.

Juoksentelu kasvaa korkoa

Reippaat leikit ja pelit ovat ylivoimaisesti paras tapa lapsen hapenottokyvyn kehittämiseen. Runsas hengästyttävä liikunta vahvistaa hengitys- ja verenkiertoelimistöä. Se tihentää lasten verisuonistoa, lisää entsyymien määrää ja parantaa rasvanpolttokykyä.

Yllättävää kyllä tulokset eivät juurin näy lapsen suorituskyvyssä. Sen sijaan ne näkyvät aikuisena. Jos ei ole saanut aerobista harjoitusta elämän alkutaipaleella, tilannetta on hyvin vaikea parantaa täysikasvuisena. Vaikka ihmisellä olisikin kestävyyslajeihin suotuisat geenit, ne eivät tuota optimaalisia ominaisuuksia, jos ne ovat jääneet lapsuudessa aktivoimatta.

Lapsuuden liikunta kertyy pankkiin. Runsaalla liikunnalla hankittu aerobinen perusta antaa pohjan myös nopeus- ja voimalajeihin. Sen turvin harjoitusta kestää paremmin, treenistä palautuu nopeammin ja harjoituksen vaikutus on suurempi.

Vakava työ voi odottaa

Jossain vaiheessa huipulle pääsyyn tarvitaan paljon raakaa työtä. Minkään lajin mestariksi ei voi tulla ilman että hioo ja kehittää pitkään ja määrätietoisesti juuri oikeita taitoja ja ominaisuuksia. On tutkittu että mestaritason viulistien, shakinpelaajien ja urheilijoiden huippuosaaminen alkaa kypsyä vasta, kun takana on 10 000 tuntia keskittynyttä harjoittelua.

Suurin osa näistä tunneista on hedelmällisintä kerätä lapsuuden jälkeen. Suunnitelmallinen harjoittelu vaati kovia henkisiä ja fyysisiä ponnistuksia eikä ole aina kovin nautinnollista. Vasta 16-vuotiailla alkaa olla ne fyysiset, kognitiiviset ja sosiaaliset valmiudet, joita tarvitaan paneutuvaan, tuloksiin tähtäävään harjoitteluun.

Tutkimuksessa mukana olleet amerikkalaiset ja australialaiset huippu-urheilijat olivat alkaneet vähentää leikkejään ja karsia urheiluharrastuksiaan yhteen tai kahteen lajiin 13-vuotiaana. Todella määrätietoinen harjoittelu aloitettiin vasta 15. ikävuoden jälkeen.

Taitolajeissa uhmataan terveyttä

Kaikesta huolimatta on paljon valmentajia ja kokonaisia lajikulttuureja, jotka vaativat kurinalaista harjoittelua jo lapsena. Vaativimmissa taitolajeissa varhainen erikoistuminen on ainoa tie huipulle (osittain mäkihyppy). Jos on oltava parhaimmillaan jo ennen aikuisikää, leijonanosa harjoittelusta täytyy tehdä lapsena. Paras esimerkki on naisten voimistelu.

Lapsen hermosto kehittyy vauhdikkaimmin ennen kymmenen vuoden ikää, ja vaativat motoriset taidot on tehokkainta panna taimelle silloin. Liikkeet on myös helpompi hallita, kun keho on vielä kevyt ja vipuvarret lyhyitä. Murrosiässä hermoston kehitys hidastuu, kädet ja jalat pitenevät, ja tytöillä liikkeitä alkaa rasittaa myös leveä lantio.

Terveyden kannalta ei ole hyvä aloittaa kovaa harjoittelua pienenä, mutta jos näissä lajeissa menestystä haluaa, niin on vain aloitettava.

Ankaruus syö iloa

Suurimmassa osassa urheilua lasten varhainen prässääminen on järjetöntä myös lajin menestyksen kannalta. Ankara harjoittelu liian nuorella iällä aiheuttaa rasitusvammoja ja loukkaantumisia, syö iloa ja saa suuren osan harrastajista luopumaan urheilusta.

Vanhempia ja valmentajia innostaa lasten tiukkaan harjoittamiseen kilpailumenestyksen tavoittelu. Jos kuitenkin haluamme antaa lapselle mahdollisuuden kehittyä mahdollisimman pitkälle ja menestyä urheilussa aikuisena, hänestä ei kannata puristaa parasta mahdollista tulosta keskenkasvuisena. Tosiasia on, että maailman huiput ovat harvoin olleet menestyksekkäimpiä lapsiurheilijoita.

Jos nuoresta yritetään ottaa aikaisin kaikki irti, motivaatio hiipuu ja mielekkyys häviää. Sitä sanotaan ryöstöviljelyksi. Se ei johda aikuisiän menestykseen eikä edes liikuntaharrastuksen jatkamiseen, joka olisi kuitenkin tavoitteista kaikkein tärkein.

Ohjaajat hoi!

”Muistakaa vuosiluokkansa nuorimmat”

”Kenestä lopulta tulee huippu-urheilija, on vaikeaa ennustaa. Ikä hämää helposti valmentajan.”

Kykyjen seulominen lasten urheilussa on useimmiten tollon työtä. On erittäin vaikeaa tietää, ketkä menestyvät parhaiten aikuisena.

Mikään laji ei ole onnistunut kehuttavasti tunnistamaan lahjakkuuksia. Ennustaminen ei tahdo onnistua edes 13–14 vuoden iässä.

Yksi merkittävä syy on se, että samaan vuosiluokkaan kuuluu eri aikoina syntyneitä ja eri tahtiin kehittyviä lapsia.

Alkuvuoden lapset huomataan

Valmentajilla on taipumus pitää lahjakkaina niitä, jotka ovat muita edellä biologisessa kehityksessä. Todennäköisesti kehittyneemmät yksilöt saavat myös ikäluokassaan pärjäämisestä intoa ja valmentajien kannustusta. Näin syntyy helposti itseään vahvistava hyvä kierre.

Jälkijunan lapsille omat treenit

Psykologisissa tutkimuksissa on näytetty toteen, että valmentajat ja opettajat ohjaavat tiedostamattaan parhaiten niitä lapsia, joiden he uskovat olevan lahjakkaita.

Ohjaajien ja valmentajien pitäisikin kiinnittää erityistä huomiota siihen, että he antavat aikaa ja tukea myös jälkijunassa kehittyville. Jos kaikki parhaat kyvyt halutaan käyttöön, ohjausta ja harjoittelua täytyy eriyttää yksilöllisten edellytysten mukaan.

Silloin voi iloisesti urheilla myös se huomisen mahdollinen maailmanmestari, joka on sattunut syntymään vasta joulukuussa.

Lähde: Tiede 2000 lehti 8/08 s.18-22. Artikkelin on kirjoittanut Annika Mutanen. Jutussa haastatellaan / lainataan mm.: Arja Sääkslahti, Jean Cote, Harri Hakkarainen, Timo Jaakkola, Rolf Carlson.

Mäkikouluvalmennuksen kommentti:

Mäkikoulun valmennuksessa pyritään tietoisesti ottamaan huomioon monipuolisen liikunnan tarve. Tästä johtuen järjestämme mahdollisuuden osallistua niin useisiin harjoituksiin viikossa, etenkin lapsille joilla ei ole muita harrastuksia mäkihypyn tueksi. Harjoituksemme koostuvat siis paljon muustakin kuin pelkästä mäkihypystä. Tosin mäkihypyn kaltaisessa taitolajissa lajiin osittainen erikoistuminen lajivalinnassa on tehtävä verraten nuorella iällä. Kuitenkin mäkikoulun tärkeimmät periaatteet ovat turvallisuus ja vastuullinen kasvattaminen, hauskuus ja tasavertaisuus ensisijaisesti huomioon ottaen.

Lauri Hakola

Loppusyksyn ( syys-loka) 2008 alustava ohjelma mäkikoululaisille ja Puijon Peipposille:

Viikko 37

MA Klo. 17-18 mäkikoulu & klo. 18-19.30 Peipposet

KE Klo. 17.30 Peipposet

TO Klo. 17 Mäkikoulu + Peipposet

LA Klo. 12-13.30 Mäkikoulu & klo. 14-15.30 Peiposet

Viikko 38

MA Klo. 17-18 Mäkikoulu & klo. 18-19.30 Peipposet

KE Klo. 17.30 Peipposet

TO Klo. 17 Mäkikoulu + Peipposet

LA-SU SM-kisat Puijolla. Kisojen seuraamista ja talkoita, ei normaaleja treenejä.

Viikko 39

MA Klo. 17-18 Mäkikoulu & klo. 18-19.30 Peipposet

KE Klo. 17.30 Peipposet

LA Noin klo. 12-17 Leiripäivä mäkikoulu + Peipposet

SU Aluekisat Siilinjärvellä

Viikko 40

KE Klo. 17.30 Peipposet (Testit)

TO Klo. 17 Mäkikoulu + Peipposet

LA Klo. 12-13.30 Mäkikoulu & klo. 14-15.30 Peiposet

Viikko 41

MA Klo. 17-18 Mäkikoulu & klo. 18-19.30 Peipposet

KE Klo. 17.30 Peipposet

TO Klo. 17 Mäkikoulu + Peipposet

LA Kesäkauden päätöspäivä, erityisohjelmaa!

Ennen talvikauden alkua (20.11.08) pidämme myös harjoituksia. Mäkikoululaiset harjoittelevat kerran viikossa ja Puijon Peipposet kaksi kertaa viikossa. Talvikaudella palaamme jälleen normaaleihin harjoitusmääriin.

Hei kaikki mäkihypyn ystävät!

Puijon Hiihtoseuran mäkijaosto päätti vuosikokouksessaan uudet valmennusmaksut kaudelle 2008–2009. Mäkikoulun kausimaksuksi asetettiin 125€ / kausi, eli yhteensä 250€ vuodessa ja alle 12-sarjalaisille eli Puijon peipposille 150€ / kausi (300€).

(Kesä 15.5.–12.10.08, Talvi 20.11.–1.4.08 )

Maksu sisältää mahdollisuuden osallistua harjoituksiin 3-5 kertaa viikossa. Harjoitukset järjestetään pääsääntöisesti Puijolla, Siilinjärvellä, Kuopio-hallissa, Kotkankallion väestönsuojassa tai eri koulujen saleissa. Mäkikoululaisille järjestetään 3 ja Puijon Peipposille 4 harjoitusta viikossa. Erilaiset tapahtumat tai leiripäivät voivat aiheuttaa muutoksia viikko-ohjelmaan.

Valmennusmaksu sisältää myös:

• Mäkikoululaisille tarjotaan mahdollisuus aloittaa harrastus seuran varusteilla

(myös Peipposille lainataan varusteita mahdollisuuksien mukaan)

• Ammattitaitoisen valmennuksen jokaiseen harjoitukseen

• Vähintään yhden leirin

• Kilpailumatkan Hopeasomman loppukilpailuihin

• Savo-Karjala-cupin kilpailumatkoja (päiväreissuja)

• Koulutustilaisuuden vanhemmille mäkikoulutoimintaan ja välinehuoltoon liittyen

• Paljon muuta yhteistä kivaa

Toki järjestämme harjoitusreissuja ja kilpailumatkoja tarvittaessa myös enemmän pienillä omavastuuosuuksilla. Mikäli onnistumme kauden aikana keräämään omalla varainhankinnalla ylimääräistä rahaa, tulemme käyttämään kaiken toiminnan hyväksi yhteisen edun nimissä.

Prosentuaalisesti suuri hinnankorotus johtuu toiminnan ja olosuhteitten merkittävästä kehittymisestä. Edellinen hinta perustui aikaan jolloin vakituista vetäjää ei ollut, eivätkä harjoitukset olleet säännöllisiä. Seuralla ei myöskään ollut tuolloin tarjota lainavarusteita eikä leiri tms. toimintaa. Mukana on myös pakollinen indeksikorotus.

Vertailun vuoksi muutamia muiden lajien harrastusmaksuja Kuopiossa noin 10 vuotiaille:

Jääkiekko: n. 1500€ / vuosi

Jalkapallo n. 500 € / vuosi (sisältää paljon talkoita)

Uinti: 360€ / vuosi (4 harj. / vko.)

Yleisurheilu: 100€ / kausi (1 harj. / vko.)

Valmennusmaksut laskutetaan kahdessa erässä. Pyrin ottamaan laskutuksessa huomioon mikäli joku on aloittanut harrastuksen kesken kauden tai pystyy muutoin käymään harjoituksissa vain osittain. Voimme myös neuvotella tarvittaessa kunkin lapsen valmennusmaksusta mikäli esim. muut harrastukset estävät täysipainoisen harjoittelun mäkihypyn parissa.

Toivotan mukavaa ja sopivan haasteellista hyppykautta kaikille.

Kysymyksiä saa esittää allekirjoittaneelle.

Ystävällisin terveisin: Lauri Hakola

Mäkikoulun ja Puijon Peipposten harjoitusrunko elokuulle 08:

Viikko 32

MA klo. 17-18 Mäkikoulu & klo. 18-19 Peipposet

KE Hyppyharkat Puijon peipposille, kokoontuminen Puijolle klo. 17

LA – SU Leiri Kiteellä molemmille ryhmille

Viikko 33

KE Hyppyharkat Puijon peipposille, kokoontuminen Puijolle klo. 17

TO klo. 17-18 Mäkikoulu & klo. 18-19 Peipposet

LA klo. 12-13.30 Mäkikoulu & klo. 14-15.30 Peipposet

Viikko 34

MA Hyppyharkat mäkikoulu + Peipposet, kokoontuminen Puijolle klo. 17

KE Hyppyharkat Puijon peipposille, kokoontuminen Puijolle klo. 17

TO klo. 17-18 Mäkikoulu & klo. 18-19 Peipposet

LA Klo. 13 Mäkikoulu + Peipposet

Viikko 35

MA Hyppyharkat mäkikoulu + Peipposet, kokoontuminen Puijolle klo. 17

KE Hyppyharkat Puijon peipposille, kokoontuminen Puijolle klo. 17

TO klo. 17-18 Mäkikoulu & klo. 18-19 Peipposet

LA Kisat Siilinjärvi / Puijo

Pyrimme noudattamaan edellisiä aikatauluja. Treenien vahvistus aina pääsivulla. Muutoksia voi ilmetä ja toivomuksiin reagoidaan mahdollisuuksien mukaan.

Puijon Hiihtoseuran mäkikoulun ja Puijon peippposten aikataulut kesä-heinäkuu 2008:

Viikko 25

MA klo. 17-18 Mäkikoulu & klo. 18-19 Peipposet

TI Hyppyharkat Siilissä, kokoontuminen Puijolle klo. 17

TO Hyppyharkat Siilissä, kokoontuminen Puijolle klo. 17

LA Juhannusta

Viikko 26:

TI Hyppyharkat siilissä, kokoontuminen Puijolle klo. 17

TO Yhteiset kuivatreenit klo. 18-19

PE Leiripäivä Siilinjärvi / Puijo klo. 8-16

Viikko 27

Lomaviikko

Viikko 28

MA Oma leiri Kiteellä

TI Oma leiri Kiteellä

LA klo. 12-13.30 Mäkikoulu & klo. 14-15.30 Peipposet

Viikko 29

MA klo. 17-18 Mäkikoulu & klo. 18-19 Peipposet

TI Hyppyharkat Siilissä, kokoontuminen Puijolle klo. 17

16–19. 7. 2008 Vuokatin mäkikarnevaali, omatoiminen osallistuminen halukkaille. Mikäli porukkaa jää Kuopioon, järjestämme tarpeen mukaan harkkoja.

Viikko 30

MA klo. 17-18 Mäkikoulu & klo. 18-19 Peipposet

TI Hyppyharkat Siilissä, kokoontuminen Puijolle klo. 17

TO Hyppyharkat Siilissä, kokoontuminen Puijolle klo. 17

LA klo. 12-13.30 Mäkikoulu & klo. 14-15.30 Peipposet

Viikko 31

MA klo. 17-18 Mäkikoulu & klo. 18-19 Peipposet

TI Hyppyharkat Siilissä, kokoontuminen Puijolle klo. 17

TO Hyppyharkat Siilissä, kokoontuminen Puijolle klo. 17

LA klo. 12-13.30 Mäkikoulu & klo. 14-15.30 Peipposet

Harjoituksen vahvistus ja pitopaikka ilmoitetaan aina nettisivuilla. Pieniä muutoksia voi tulla mutta niistä ilmoitetaan aina mahdollisimman nopeasti. Vetovastuussa on Lauri, apureinaan Heli ja Juha. Myös jotain erikoisohjelmaa on varmasti tiedossa kauden aikana.

11.4.08

Hei!

Seuraavassa on lähestulkoon kaikki päättötyöstäni vielä täällä julkaisemattomat osiot. Hieman teoriaa mäkihyppääjän ominaisuuksista ja harjoittelusta, mutta myös ihan konkreettisia asioita mäkikoulun toiminnoista. Jälleen pahoittelen kuvien puuttumista. Nythän työ on tavallaan nurinkurisessa järjestyksessä, koska olen lisännyt osioita valmistumisjärjestyksessä. Ehkäpä joku bittinikkari voisi jossain vaiheessa päivittää koko työn tänne kuvineen? Varsinainen valmennus-DVD on jo työn alla, joten odottakaamme vielä hetki!

T: Lauri Hakola, mäkikoulujehu

Hyvän mäkihyppääjän psykofyysiset ominaisuudet

Mäkihypyn laadun merkitsevin kriteeri on ilmalento ja sen ominaisuudet. Mäkihyppääjän tärkein avu on hyvä motorinen taito. Hyvän kokonaiskoordinaatiokyvyn oleellisia tekijöitä ovat hyvä tasapaino – ja asentoaisti, näkökyvyn ja muihin reseptoreihin liittyvä nopeuden arviointikyky, nopea reagointikyky sekä tarkoituksenmukaiset ja tehokkaat liikkeet mahdollistava neuromuskulaarinen rakenne. Nivelten, ennen kaikkea lantionseudun, polven ja nilkkojen hyvä liikkuvuus mahdollistavat tarkoituksenmukaisen vauhtimäen laskuasennon ja ennen muuta pysty- ja vaakakiihtyvyyttä tuottavan tehokkaan ponnistuksen. Rakenteellisesti hyppääjän tulee olla kehonpainoltaan kevyt, mutta pinta-alaltaan suhteellisen suuri, mikä mahdollistaa tehokkaat lento-ominaisuudet. (Pulli & Virmavirta 1990, 233–244.)

Mäkihyppääjän tärkein fyysisen suorituskyvyn ominaisuus on ponnistusteho. Siihen vaikuttavat merkittävimmin perinnöllinen neuromuskulaarinen rakenne ja toisaalta harjoittelun määrä, teho ja laatu. Mäkihyppyä on pidetty perinteisesti rohkeiden ihmisten urheiluna. Kyseisen käsityksen muokkaajina ovat toimineet tavalliset ihmiset, jotka ovat uteliaisuuttaan kiivenneet jonkun suuren mäen torniin ja muodostaneet sillä perusteella käsityksensä mäkihypystä. Rohkeus on ominaisuus, joka kehittyy taidon kasvamisen myötä millä elämän osa-alueella tahansa ja on etupäässä lajispesifinen ominaisuus. Mitä taitavimmista urheilijoista on kyse, sitä helpommin he alistuvat vaativiin olosuhteisiin lajissaan. Hyvä mäkihyppääjä omaa keskivertoa paremman keskittymiskyvyn. Keskittymiskykyä voidaan kuitenkin harjoittelemalla merkittävästi parantaa. (Pulli & Virmavirta 1990, 234.)

Harjoittelun ohjelmoinnin taustaa mäkihypyssä eri ikäkausina

Arvioitaessa taidon osuutta mäkihypyssä suorituksen voidaan katsoa riippuvan ratkaisevasti hyppääjän teknisestä osaamisesta. Taidon merkitys kokonaissuorituksessa asettaa myös tiettyjä vaatimuksia harjoittelun ohjelmoinnille ominaisuuksien suhteen eri ikäkausina. Fyysisillä ominaisuuksilla pystytään hyvin vähän kompensoimaan teknisiä puutteita lajisuorituksessa ja siksi nuoren mäkihyppääjän ohjelmoinnissa pääpainon tulee olla hyppytekniikan harjoittelussa. 12–16 vuotiaat nopeasti kehittyneet nuoret ovat toisinaan fyysisten ominaisuuksiensa ansiosta jopa ylivoimaisia ikäluokassaan, mikä ei aina anna oikeaa kuvaa tulevaisuutta ajatellen. Fyysinen ponnistusvoima korostuu tässä ikävaiheessa pienien hyppyrimäkien ansiosta, eivätkä tekniset ja aerodynaamiset ominaisuudet pääse lennon lyhyyden vuoksi oikeuksiinsa. Tosin nykyään välineitten kehittyminen on tasoittanut biologisesta iästä johtuvia tasoeroja. (Pulli & Virmavirta 1990, 235.)

Mäkihyppy on otollisinta aloittaa 6-12 vuotiaana, jolloin yleistaitavuuden kehittyminen on parhaimmillaan. Toisaalta on esimerkkejä, että harjoittelun aloittaminen ei ole myöhäistä 12 ikävuoden vaiheilla, jos motorinen yleistaitavuus on hyvällä tasolla. Nuorten ja vanhempien harjoittelulla ei periaatteessa ole suurta eroa. Eniten ne eroavat hyppymäärien ja harjoittelun sisällöllisen laadun suhteen. Kokonaisuudessaan harjoittelua silmällä pitäen suurin ero nuorten ja vanhempien kesken on ominaisuusharjoittelu. Lapsen elimistön pienempi kuormitettavuus on otettava huomioon varsinkin voimaharjoittelua suunniteltaessa. Koska murrosiässä hermolihasjärjestelmän kehittyminen ja hormonituotannon kasvu aiheuttavat voiman lisäämistä, ominaisuusharjoittelu lisää voimaa entisestään. Hyppytekniikan kannalta voisi olla suotavaa että edellä mainitut seikat viivästyisivät. Oikean tyyppisellä harjoittelulla voidaan elimistöä tässäkin vaiheessa valmistaa kovempaa harjoittelua varten. Edelliset seikat huomioon ottaen ominaisuusharjoittelun intensiteetti määräytyy hyvin yksilöllisesti. (Pulli & Virmavirta 1990, 235.)

Mäkihyppy on erittäin herkkä laji, jossa menestyminen vaatii onnistumista monella eri alueella. Olosuhteiden ja välineitten osuus lopputulokseen on hyvin ilmeinen. Kilpailutilanteen jännitys luo usein paineita, jotka voivat vaikeuttaa hyvänkin hyppääjän suoritusta. Kilpailutilanteen hallitseminen vaatii harjaantumista, jota tulee opettaa nuorille hyppääjille alusta alkaen. Huipputasolla hyppääjältä vaaditaan jo nuorena kansainvälistä kokemusta ja väkevää itseluottamusta sekä uskoa omiin taitoihin. (Pulli & Virmavirta 1990, 235.)

Hyppytekniikka ja siihen liittyvä harjoittelu

Harjoittelun pääpaino tulee olla 14–15 ikävuoteen asti täysin lajikohtaisen taidon hankkimisessa. Ponnistustekniikan kannalta oheisharjoitteina voidaan tehdä erilaisia, hyvin kontrolloituja ponnistusta jäljitteleviä simulaatiosuorituksia. Samoin hyppytaitoon liittyvänä oheisharjoitteluna voidaan käyttää harjoitteita, joilla edistetään kovassa vauhdissa tapahtuvan ponnistuksen ja sen ajoituksen oppimista sekä hyppääjän asennon hahmottamista ilmalennon aikana. Lajitekniikan oppimisen kannalta tärkeimmässä vaiheessa on, 12–16 vuotiaana, on pyrittävä mahdollisimman puhtaisiin suorituksiin. Vasta sen jälkeen toistojen määrää voi kasvattaa. Erilaiset ponnistustekniikkaa simuloivat kuivaharjoitteet ovat perusteltavissa, koska niissä voidaan toistaa suorituksia moninkertaisesti verrattuna itse lajisuoritukseen. Samalla voidaan opetella jokaiselle hyppääjälle ominaisin ja oikea vauhtimäenlaskuasento. Tämä edellyttää ehdottomasti, että liikeradat vastaavat lajisuoritusta. Muussa tapauksessa kuivaharjoittelu voi hidastaa oikean lajitekniikan oppimista. Käytännössä suorituksissa tapahtuu aina pieniä virheitä, eikä harjoittelua ole syytä rajoittaa, mikäli tekniikan kehittyminen jatkuu tasaisesti. Pitää olla tarkkana ettei virheellinen suoritus toistu missään olosuhteissa liian usein. Mikäli tietyssä taidon oppimisen kannalta tärkeässä vaiheessa ei virheellistä suoritusta kyetä poistamaan ajoissa, voi oikean hyppytekniikan omaksuminen myöhemmin olla mahdotonta. Liikeratojen oppimisessa hyvän valmentajan lisäksi on tärkeintä hyppääjän oma lahjakkuus. Ellei hyppääjä kykene itse arvioimaan suoritustaan, on hänen mahdoton korjata virheitään. (Pulli & Virmavirta 1990, 236-237.)

Lajiharjoittelu

Tärkein mäkihypyn harjoittelumuoto on hyppääminen kesä- ja talviolosuhteissa erilaisista mäistä. Onnistuneita suorituksia tulisi saada mahdollisimman paljon. Yksilölliset hyppymäärät ovat noin tuhannen hypyn vaiheilla. Nuorilla lajikohtaisen taidon kehittämisen ollessa voimakkaimmillaan, 12 ikävuodesta 18 ikävuoteen, on hyppymäärien oltava maksimissaan. Sadan hypyn aikana voidaan ponnistusta harjoitella noin 30 sekuntia ja ilmalentoa noin 6 minuuttia. Tästä syystä olisi perusteltua että nuorten hyppymäärät olisivat vielä nykyistä suurempia. Teknisesti mahdollisimman oikeaoppisten suoritusten toistaminen lukemattomia kertoja otollisimmassa vaiheessa muokkaa pysyvän kuvan suorituksen eri vaiheista hyppääjän aivoihin ja siirtää liikesuoritusta yhä enemmän automaation tasolle. Tämän jälkeen onnistuneita suorituksia tulee entistä helpommin myös muuttuvissa olosuhteissa. Myöhemmin tuntuman säilyttäminen ja palauttaminen ei enää vaadiniin suuria toistomääriä, mikäli jokaiseen suoritukseen keskitytän huolellisesti. Läheskään aina tekniikan omaksuminen ei noudata selkeää linjaa, vaan hyppymäärien vaihtelu on käytännössä yksilöllistä. (Pulli & Virmavirta 1990, 238–239.)

Tuhanteen hyppyyn päästään noin 20–25 hypyllä viikossa, huomioon ottaen harjoituskausien siirtymävaiheet. Hyppymäärät eivät kuitenkaan jakaudu näin tasaisesti johtuen olosuhteista. Silloin kun hyppymääriä kasvatetaan, niin luonnollisesti muun oheisharjoittelun määrä vähenee hetkellisesti. Tekniikan säilymisen kannalta ei hyppyharjoituksiin ole suotavaa tulla viikkoa pidempää taukoa, vaikka välillä harjoittelun painopiste siirtyy oheisharjoiteluun. Vaikka mäkihypyn lajiharjoitus ei ajallisesti kestä kovin kauaa, on se henkisesti erittäin kuluttavaa. Tämä pitää ottaa huomioon lajiharjoitusmääriä suunniteltaessa. Lajiharjoittelun lisäksi tapahtuvalle muulle harjoittelulle ei voi antaa mitään selkeää ohjeellista määrää. Monipuolista ja yleistaitoa kehittävää liikuntaa voi harrastaa melkein rajattomasti siinä määrin kuin se on lajitaidon harjoittelun ohessa mahdollista. Monipuolinen, mielekäs ja hauska oheisharjoittelu säilyttää mielenkiinnon mäkihyppyyn ja estää ennenaikaista kyllästymistä. (Pulli & Virmavirta 1990, 239–240.)

MÄKIKOULULAISEN LAJITEKNIIKKA JA LAJITEKNIIKAN KONKREETTINEN HARJOITTELU

Aloittaessaan mäkihyppyharrastusta nuori mäkikoululainen pääsee mielenkiintoisten ja uudenlaisten haasteiden äärelle. Useimmalle vasta-alkajalle varusteet, mäkihypyn terminologia ja mäkihyppy itsessään ovat varsin outoja asioita, joten onkin tärkeää luoda toimiva yhteisymmärrys lapsen ja valmentajan välille. Tärkeää on myös tutustuttaa lapsi perusteellisesti erilaisiin käytännön asioihin, ettei epätietoisuus enää entisestään lisää aloittamisen kynnystä muutenkin rohkeutta vaativassa lajissa. On suotavaa että valmentajalla olisi käytössään mahdollisimman selkeitä havainnollistamiskeinoja sekä hänen ohjeistuksensa olisi aina mahdollisimman selkokielistä. Kuvio 11 esittää yhden ratkaisun hyppytekniikan havainnollistamiseen lajitaitavuutta harjoiteltaessa. Kuviossa nukke on ponnistusvaiheen puolessa välissä. Jokainen lapsi on omanlaisensa persoona ja omaa tietyn perustaitavuuden mäkihypyn eri osa-alueisiin liittyen. Tämä vaatii valmentajalta kehittynyttä psykologista ja sosiaalista silmää, sekä ymmärrystä ottaa huomioon eri yksilöiden täysin erilaiset valmiudet kehittyä mäkihyppääjänä.

Mäkikoulutoiminnan tärkein tavoite on hankkia lisää harrastajia mäkihypyn pariin. Ei ole mielekästä vaatia mäkikouluikäisiltä lapsilta tuloksia, tai edes pyrkiä seulomaan harrastajia lahjakkuuden perusteella. Vaikka harjoittelun tärkein johtoajatus on hauskuus, ei se sulje pois oikeaoppista valmentautumista. Monipuolinen, nopeutta, liikkuvuutta ja taidon kaikkia osa-alueita kehittävä harjoittelu on lähes poikkeuksetta lasten mieleen. Sinänsä mäkikoulussa ei kuitenkaan tunneta ikärajoja, vaan toiminta etenee kunkin yksilön taitojen mukaan. Toki jonkinlaista jakoa biologisen iän mukaan on syytä pyrkiä tekemään oheisharjoituksissa. Suinkaan aina harrastusta ei tarvitse aloittaa hyppyrimäestä. Mäkihyppyyn on hyvä tutustua aluksi vaikka oheisharjoitteluissa käymällä, hiihtomaa-tyyppisellä harjoittelulla tai alastulorinnettä laskemalla. Varsinainen hyppääminen voidaan aloittaa vaikka k-5 metrin mäestä. Mäkikoululaisten hyppyrimäet liikkuvat kokoluokassa 5-30 metriä.

Mäkikoulun valmennuksellinen haaste on huolehtia liikkuvuuden ja taidollisten herkkyyskausien hyväksikäytöstä, opastaa lapsia oikeanlaisiin harjoittelurutiineihin ja saada heidät omaksumaan urheilullinen ja reipas asenne urheilua, kavereita ja elämää kohtaan. Keskeinen tavoite on saada lapset innostumaan mäkihypystä ja urheilusta sekä harjoituksissa että ennen muuta vapaa-ajalla. Mäkikoululaiset kannattaa totuttaa heti alusta alkaen hyppäämään erilaisissa olosuhteissa, etteivät ulkoilmalajiin kuuluvat olosuhteiden vaihtelut nouse tulevaisuudessa liian suuriksi haittatekijöiksi suorituksiin keskityttäessä. Valmentajan oma innostuneisuus ja suhtautuminen lapsiin vaikuttavat välittömästi lasten mielenkiintoon lajia ja harjoittelun mielekkyyttä kohtaan. Hyvän valmentajan ja vetäjän yksi tärkeimmistä ominaisuuksista saattaakin olla oman persoonan kautta huokuva innostuneisuus.

Vauhtimäen laskuasento

Hyvä vauhtimäen asento on yksi hyvän mäkihyppysuorituksen kulmakivistä. Oikeanlaisen vauhtimäen asennon harjoitteluun kannattaa panostaa huolellisesti jo mäkikouluiässä. Liikkuvuusharjoitteiden ja liikkuvuuden herkkyyskausien huomioon ottaminen on erityisen tärkeää lasten ja nuorten harjoittelussa. Erityisesti hamstrings lihasryhmien, lantion, alaselän, pohkeiden ja nilkkojen riittävä liikkuvuus on edellytys rennolle ja riittävän syvälle sekä ryhdikkäälle laskuasennolle. Mäkikoululaiselle tärkeimpiä vauhtimäen laskuasennon harjoittelussa huomioon otettavia ydinkohtia ovat rento ja tasapainoinen asento, jalat -sääret ja polvet noin ladun leveydellä, kantapää ja päkiät maassa, riittävä säärikulma ja asennon syvyys, selkä rennosti suorana alaselkää myöten eli ns. hartiat polven yli ja pylly pitkälle taakse, kädet kutakuinkin suorana ja katse sopivasti suksien kärkien yli muutaman metrin päähän. Oikeaoppinen asento on syytä opetella ottamaan heti puomista irrottautumisen jälkeen. Varsinkin alaselän ryhti on syytä hakea heti asentoon laskeuduttaessa. Tasapainoisen asennon olisi syytä säilyä lähes muuttumattomana aina ponnistukseen saakka.

Käytännössä tehokkain tapa harjoitella vauhtimäen asentoa on harjoitella sitä suksien päällä erilaisilla vauhdeilla sekä erilaisilla alustoilla. Hyviä harjoittelun apuvälineitä ovat mm. puomi, vaijeri, voimistelupallo, tasapainolauta, erilaiset luistimet ja mini- tai hiihtosukset. Lasten luonnollinen liikkuminen ja leikkiminen suksien päällä parantavat tehokkaasti kykyä vauhtimäen asennon hallintaan. Varsinkin vauhtimäen kaarrelasku aiheuttaa usein vaikeuksia asennon ylläpidossa, siksi hyppääjän on hyvä tulla tutuksi kaarrelaskun kanssa ennen siirtymistä isompiin mäkiin. Kuitenkin käytännössä suurin osa harjoittelusta tehdään usein kuivalla maalla. Oleellisinta on, että hyppääjä itse oppii tuntemaan kehon painopisteen muutokset päkiän ja kantapään välillä sekä takapuolen korkeuden muutokset. Tärkeää on myös oppia hallitsemaan vauhdin ja luiston muutoksista aiheutuvat kiihtyvyyden vaihtelut. Hyppääjälle on tärkeää saada ulkopuolista palautetta asennosta ja sen muutoksista. Toisinaan voisi olla tehokasta tehdä kyseisiä harjoitteita ylikorostaen tiettyjä virheasentoja. Silmien sulkeminen tehostaa entisestään lihaksista ja jänteistä tulevan, asentoa määrittävien signaaleiden aistimista.

Vauhtimäen asentoja tulisi opetella tekemään mahdollisimman matalilla kantakorokkeilla, jotta saavutettaisiin tasapainoinen ja tukeva tuntuma alustaan, jolloin ns. pintaa vasten voimaa tuottava ponnistus on mahdollista toteuttaa. Toki aina pitää ottaa huomioon jokaisen yksilön liikkuvuusominaisuudet, sekä raajojen yksilölliset mittasuhteet ja suhteuttaa laskuasennon vaatimukset vallitseviin realiteetteihin. Mitä tahansa muutoksia asentoon halutaan tehdä, ei se saa tuntua hyppääjästä vaikealta, jolloin rentous ja asennon muut ominaisuudet usein katoavat. Esimerkiksi jos hyppääjän olisi syytä laskea takapuolta tehokkaamman valmiusasennon saavuttamiseksi, ei se saa johtaa takapainoiseen asentoon, vaan syvempi laskuasento on saavutettava esimerkiksi lisäämällä säärikulmaa ja suoristamalla alaselkää. Yksilöllisen vauhtimäen asennon löytäminen vaatii kompromisseja, mutta se ei saa tapahtua liikkuvuusharjoittelun laiminlyönnin kustannuksella.

Yleisimpiä virheitä vasta-alkajien vauhtimäen asennoissa ovat liian takapainoinen / liian etupainoinen asento, ylävartalon huono ryhti tai takapuolen liian matala / korkea asento, jolloin ponnistuksen aloittaminen vaatii asennon muuttamista juuri ennen ponnistustapahtumaa tai vaihtoehtoisesti ponnistuksen teho suuntautuu väärin. Kuviossa 12 on yksi esimerkki harjoitella vauhtimäen asentoa erilaisella alustalla. Kuviossa 13 esitetään muutamia räikeitä virheitä, joita vasta-alkajien suorituksista saatetaan usein havaita. Kuviossa 14 on sen sijaan nähtävillä vertailun helpottamiseksi hyvä laskuasento. Virheellinen laskuasento on hyvin usein monen virheen varsinainen perussyy. Usein hyppääjä ei itse tunne kovin selkeästi laskuasennon pieniä, varsin ratkaisevia muutoksia tai hyppääjän oma tuntemus saattaa olla vääristynyt. Edellisten asioiden vuoksi on perusteltua toisinaan näyttää hyppääjälle tallennettua kuvaa hänen omasta suorituksesta. Yksilölliset erot raajojen mittasuhteissa voivat aiheuttaa lisähaasteita hyvälle laskuasennolle. Vauhtimäen laskuasennon harjoittelu kestää koko hyppääjän uran ajan.

Ponnistus

Koska oikeaoppisten suoritusten riittäviä toistomääriä on lähes mahdoton saavuttaa hyppyrimäissä, ponnistuksen oppimiseksi käytetään lukuisia eri harjoittelumetodeja. Itse lajiharjoituksissa kannattaa tutustua profiileiltaan erilaisiin mäkiin, jolloin hyppääjälle karttuu kokemusta ja ns. taitoreserviä sopeutua tulevaisuudessa usein vaihtuviin mäkiin ja olosuhteisiin. Lapset tekevät mielellään itsenäisesti paljon erilaisia simulaatiosuorituksia ja haasteena onkin välttää määrällisesti suuri virheellisten suoritusten tekeminen. Ponnistuksen harjoittelu vaatii hyvän keskittymisen ja rauhallisen tilan, mikä on usein isommassa juniorijoukossa haasteellista. Suositeltavaa onkin rauhoittaa harjoittelutilanne ja suorittaa ponnistusharjoitukset yksilöohjauksena. Valmentajan on myös tehtävä itsensä riittävän hyvin ymmärretyksi. Usein lapsi ujostelee sanoa jos ei ymmärtänyt valmentajan ohjeita.

Käytettyjä harjoittelumetodeja itse hyppäämisen lisäksi ovat ns. ponkkarit eli kuivaponnistukset patjalle tai valmentajan käsille, ponkkarit erilaisilta alustoilta, rullamäkihypyt, ponkkarit kevennyskumeilla, erilaiset näköaistiin perustuvat ajoitusharjoitukset tai vaikka veden alla tehdyt lajinomaiset ponnistukset. Hyvä keino hioa oikeita liikeratoja automaatiotasolle ovat erilaiset ponnistuksen liikeradan tapailut hyvin rauhallisella intensiteetillä esimerkiksi käsillä seinästä tukea pitäen, eli ns. työnnöt jaloilla. Myös ponnistuksen aivan ensimmäisen alkuliikkeen toistaminen määrällisesti on tehokas keino. Edellisiä liikkeitä on verraten turvallista tehdä myös itsenäisesti. Yleisesti ottaen muutoinkin ponnistustapahtuman harjoittelu etenee hitaasta suoritusnopeudesta kohti normaalitehoista suoritusta. Käytännössä mäkikoululaisilla virheet ponnistuksissa ovat vielä varsin karkeita ja valmentajalla tulee olla malttia edetä suorituksen kehittelyssä yksi askel kerrallaan, oikeassa tärkeysjärjestyksessä.

Itse mäkihyppy poikkeaa vielä suuresti ns. ponkkareista. Vauhti, sukset, monot ja muut varusteet, ajoituksen vaatimukset jne. luovat hyppääjälle paljon kuivaharjoittelusta poikkeavia tuntemuksia, siksi on tärkeää että oheisharjoitteissa pyrittäisiin käyttämään esimerkiksi monoja tai muita keinoja suorituksen autenttisuuden lisäämiseksi. Monojen käyttö estää nilkan ojentumisen ponnistuksen loppuvaiheessa ja näin asettaa reiden ojentajien käytölle lajinomaisemman vaatimuksen. Ponnistuksen harjoittelua voidaan lisätä paitsi suurella määrällä hyppyjä ja kuivaponnistuksia, myös tekemällä erilaisia erikoisharjoitteita itse fyysisissä harjoitteissa. Erikoisharjoitteet ovat harjoitteita, jotka muistuttavat lajiponnistuksen liikkeitä ja vaatimuksia nivel- ja säärikulmien liikeradoiltaan, voimantuottoajoiltaan ja liikevirraltaan. Myös näkösignaaliin perustuvia reagointiharjoituksia käytetään paljon. Käytännössä lajinomaisia liikkeitä ja ponnistuksia tulisi sisällyttää osana mitä tahansa harjoitusta lisätäksemme lajinomaisten hermoyhteyksien hermottamisen toistomäärää. Valmentajalta vaaditaan melkoista kokemusta jotta hän voi vain silmänräpäyksen kestävän ponnistuksen aikana havainnoida merkittävimmät virheet. Silmän harjaantuminen ponnistusten analysointiin kestää vuosia ja ainut keino edistää oppimista on nähdä mahdollisimman paljon ponnistuksia sekä analysoida niitä eri apuvälineitä käyttäen.

Yleisiä virheitä mäkikoululaisilla ovat ponnistuksen suuntautuminen liian pystyyn, liian voimakkaasti eteenpäin heittäytyvä ponnistus tai yleisesti ottaen liian varovainen ponnistus, missä jalat eivät edes ojennu suoraksi. Usein myös ponnistuksen ajoitus on virheellinen, mutta todennäköisesti se on vain seurausta muista virheistä laskuasennossa tai lihaksiston jännityksistä. Oletusarvona ponnistuksen ajoitus on luontainen refleksi, johon ei kovin paljoa kannata puuttua, kunhan muut välillisesti vaikuttavat seikat ovat kunnossa. Voi toki myös olla että hyppääjä vain jättää ponnistuksen aloituksen aivan liian myöhälle. Tällöin kyseessä on usein jännittämisestä johtuva lukko tai liian tietoinen ponnistusyritys, jolloin lihaksia hermottavien käskyjen kulku liikeaivokuorelta lihaksiin hidastuu. Vasta-alkajilla on usein vaikeuksia hahmottaa oikea ponnistuksen suunta. Mielikuva etunojaan ponnistamisesta aiheuttaa usein liian hyökkäävän ponnistuksen, jolloin hyvää ja luonnolista kiertoa ns. hypyn päälle ei voida saavuttaa. Varsinainen kiertomomentti tulee saavuttaa hyppyrin pöytää, eli säärikulmaa vasten kohdistuneesta voimasta.

Ponnistuksen virheiden tulkinta vaati ymmärrystä tietyistä fysiikan ja biomekaniikan lainalaisuuksista. Useimmat virheet näkyvät selkeimmin seurauksista joita varsinainen syy aiheuttaa. On tärkeää oppia näkemään ja löytämään juuri ne todelliset syyn alkulähteet jotta valmennuksellisesti voidaan paneutua oleelliseen asiaan. Esimerkiksi jos hyppääjän painopiste on ennen ponnistusta liian varpailla, joutuu hän joko jättämään ponnistuksen liian myöhälle, nostamaan ylävartalon liiaksi pystyyn tai tekemään ns. takapotkun jossa säärikulma nousee pystyyn ja ponnistuksen teho katoaa taaksepäin. Muissa tapauksessa hänen hyppynsä kiertää hyvin voimakkaasti pönkän yli ja hyppääjälle tulee tunne mahalleen kaatumisesta. Tässä esimerkissä on turha puuttua esimerkiksi ylävartalon liialliseen nousuun koska virheen alkusyy on liian etupainoisessa valmiusasennossa. Jos taas hyppääjä ns. sulkee ylävartaloa liikaa vauhdin suuntaan, eli hänen lantiokulmansa on hyvin pieni, joutuu hän jälleen tavallaan pelastamaan tilanteen purkamalla tehon taaksepäin, eli ponnistuksen pönkkä pettää. Eräs keskeisimmistä ongelmista on myös opetella erottamaan jalkojen räjähtävä ponnistus ja ylävartalon rentous. Usein räjähtävän ponnistuksen yritys aiheuttaa jännityksiä ja liiallisia liikkeitä myös ylävartaloon. Valmentajan onkin syytä teroittaa ponnistustapahtumaa aluksi varsin teknisenä tapahtumana, missä oleellista on rauhallinen, puhdas ja loppua kohti kiihtyvä ponnistus. Kuviossa 15 on nähtävillä muutamia ponnistuksen aikaisia perusvirheitä.

Ilmalento

Vaikka ilmalento on mäkihypyn suola, ei mäkikouluvaiheessa juurikaan päästä nautiskelemaan oikeaoppisesta ilmalennosta. Ilmalennon lyhyys ja hyppääjien taidot asettavat suurimmat esteet, vaikkakin taitavimmat hyppääjät saattavat esittää jo varsin mallikkaita liitoja myös pienistä mäistä. Tässä harjoitteluvaiheessa on tärkeää painottaa että ilmalennon aikana polvet pidetään suorana, nilkkojen jännitys oikein päin eli varpaat ylös, kädet vartalon sivuilla sekä keskivartalon alueen hallinta eli lantion kulma. V-tyylin sisäistäminen voidaan aloittaa alusta alkaen, se ei kuitenkaan ole alkuvaiheessa kovin merkittävä tekijä hypyn pituuden kannalta. Aktiivinen keskivartalo mielikuvalla ”vatsa sisään” helpottaa vartalon oikean asennon saavuttamisessa. Nilkoilla nostetaan sukset mukaan ilmalentoon. Polvien suorana pito on elinehto suksien mukana pysymiselle.

Hyvin usein tapahtuu kaatumisia tilanteessa joissa hyppääjä onnistuu ensimmäistä kertaa ponnistamaan itsensä etunojaan, mutta heijasteen omaisesti vetää polvensa koukkuun, jolloin sukset katoavat hyppääjän alta. Tämä reaktio johtuu lähinnä uudenlaisesta eteenpäin kaatumisen, ns. ylikierron tunteesta jolloin ainut vaihtoehto selvitä tilanteesta kunnialla on nilkkojen ja polvien tiukkana pito. Tätä asiaa tulee aina teroittaa uusille harrastajille, mutta valitettavasti lähes kaikki joutuvat asian opettelemaan yrityksen ja erehdyksen kautta.

Ilmalennon harjoittelua tehdään paljon oheisharjoitteluissa, mm. kaikki kuivaponnistukset päätyvät ilmalentoasentoon. Pelkkää ilmalentoasentoa on hyvä harjoitella esimerkiksi ohuen puomin päällä, veden alla, voimistelurenkaista pää alaspäin roikkuen tai vaikka lattialla selällään, aktivoiden vatsalihaksilla jalat hieman ylös lattiasta. Vartalon asennon pienten muutosten aistimiseksi hyvä harjoitus on kaatumiset käsilläseisonnasta patjalle niin, että vaihdellaan hivenen lantion kulmaa tietoisesti. Ensin kaadutaan täysin suorana lättynä selälleen, seuraavaksi hieman lantion kulma pienentyneenä ja vastaavasti hieman lantion kulma suurentuneena, eli selkä notkolla. Todenmukainen palaute on tietenkin avainasemassa harjoitteen aikana. Ilmalentoasennon harjoittelussa tärkeintä on oppia havaitsemaan pienetkin lantion kulman muutokset, selän pyöristykset, pään asento ja ennen kaikkea jalkojen leveys ja lonkkien aukikierron muutokset. On syytä havaita mitkä lihakset hyvässä lentoasennossa aktivoituvat ja kuinka jo hyvin pienet lonkan aukikierron muutokset vaikuttavat suuresti suksen kärkien paikkaan. Vaikka v-asento olisi leveä, ei jalkojen tarvitse välttämättä olla kovin levällään. Ilmalennon tyyliseikat ja eri asennot ovat usein hyvin persoonallisia eikä välttämättä ole tarvetta ohjata kaikkia samaan muottiin. Oleellisinta on jäljitellä vartalollaan lentokoneen siiven sivuprofiilin muotoa ja opetella lentoasento riittävän leveäksi kantopinnan maksimoimiseksi. Lentoasennon toispuoleisuudet ovat lennon tasapainoa ja tyylikkyyttä häiritsevä tekijä, ne ovat joskus kehon rakenteesta johtuvia mutta niistä on pyrittävä poisoppimaan.

Yleisiä virheitä mäkikoululaisilla ovat lentoasennon löysyys, nilkat ovat väärin päin jännittyneet, ja usein myös vartalon asento on väärinpäin mutkalla tai lantion taitto on liian voimakas. Hyvä mielikuva nuorelle hyppääjälle voisi olla matkia jotain tunnettua huippuhyppääjää, eli lantion pitäminen ylhäällä, vatsa sisällä ja pää alhaalla. Päälaen tulisi johtaa lenoa. Kädet tasapainottavat lentoa vartalon sivuilla, vaikka kovin usein alkuvaiheessa kädet heiluvat haparoiden koko suorituksen ajan ja tyypillisesti jäävät liian korkealle taakse. Mahdollisesti ponnistuksen virheet edesauttavat tiettyjen ilmalentovirheiden syntyä, mutta peruslähtökohtaisesti hyvästä ponnistuksesta hyppääjä kiertyy automaattisesti hypyn päälle etunojaan, eikä hänen varsinaisesti tarvitse tehdä mitään erillisiä liikkeitä.

Mikäli ponnistuksesta aiheutuva kiertomomentti on liian suuri, joutuu hyppääjä ikään kuin passailemaan lennon alkuvaiheessa. Mikäli taas ponnistustapahtuma on takapainoinen, on myös alkuilmalento hyvin pysty. Alkuilmalennon vauhdin menetys vaikeuttaa usein myös loppuilmalentoa. Kuviossa 16 on muutamia erilaisia lentoasennon virheitä havainnollistettuna.

alastulo

Alastulon ja loppuliu´n harjoitteleminen on alkuvaiheessa tärkeää. Suoritus loppuu vasta kun vauhti on pysähtynyt ja hyppy arvostellaan kilpailuissa kaatumarajalle asti. Alamäen kaarteen paine aiheuttaa pienille hyppääjille usein vaikeuksia ja siitä tulee ilmoittaa etukäteen. Pyllähtämiset eivät ole vaarallisia ja kuuluvat lajiin aloittamiseen, mutta toistuvat kaatumiset saattavat verottaa intoa jatkaa harrastusta. Telemark alastulon harjoittelu lähtee mäkikoulusta alkaen. Telemarkin tekoa pitää käytännössä muistuttaa hyvin usein, sillä se usein unohtuu muun jännityksen keskellä. Tyylikkäästä alastulosta on saatava automaatio. Nykyaikaisilla siteillä telemark alastulon tekeminen on haasteellista, muttei suinkaan mahdotonta.

Usein mäkikoululaiset eivät uskalla viedä hyppyä aivan loppuun saakka ja alastulon tekeminen alkaa liian aikaisin mikä verottaa metrejä. Varsinkin kun hypyt alkavat lentää parinkymmenen metrin tienoille, on hyppääjällä oltava jo uskallusta lentää hyppy loppuun saakka eikä hätäillä suotta. Tyylikästä alastulon tekemistä on erinomainen harjoitella hyppäämisen lisäksi hiihtosuksilla, puomilla, tasapainonarulla tai minkä tahansa tasapinottelua vaativan alustan päällä. Kuviossa 17 näkyy mainio keino harjoitella nappialastuloa. Käytännössä hyppääjät tekevät telemarkit luontevana osana kaikkea oheisharjoittelua. Loikkasarjat päätyvät aina tyyliteltyyn alastuloon jne., tämä on kuitenkin tehtävä huolellisesti eikä vain sinne päin hutaisten. Kun alastulon ottaa haltuun riittävän syvänä ja kykenee pitämään sen muutaman sekunnin vakaana ja hallittuna, on se yllättävän vaikea asento monelle vasta-alkajalle.

Suorituksen osa-alueitten tärkeysjärjestys

Mäkihyppysuoritus alkaa puomilta lähdöstä ja loppuu alastuloalueen kaatumarajalle. Hyvä ylämäen vauhti, edullinen valmiusasento tehokkaaseen ponnistukseen, hyppääjän voiman käyttö, voiman hallinta ja suuntaaminen, liikkeiden ajalliset ominaisuudet ja yleisesti ottaen koko suorituksen liikevirta on ketju, jossa monet asiat ovat toisistaan riippuvaisia. Kaikki lähtee vauhtimäen laskuasennosta, jonka on oltava kunnossa hyvää vauhtimäen nopeutta sekä ponnistusta ajatellen. Huonosta valmiusasennosta ei voida suorittaa hyvää ponnistusta. Teknisesti hyvä ja oikea aikainen ponnistus on suurin hypyn pituuteen vaikuttava tekijä. Ponnistus ohjaa hyppääjän lentoradalle ja vain hyvästä ponnistuksesta päästään sujuvasti ilmalentovaiheeseen. Erilaiset virheet ponnistuksessa aiheuttavat virheitä alkuilmalentoon. Ponnistus on suorituksen osa-alueista valmennuksellisesti haastavin vaihe ja siihen tulee keskittyä paljon. Alkuilmalennon tapahtumat juontuvat siis hyvin paljon ponnistuksen tapahtumista. Lakipisteen jälkeen hyppääjä voi jo aika paljon kontrolloida lentoasentoaan mutta alkuilmalennon tapahtumat ratkaisevat usein hypyn loppulennon onnistumisen. Hallitun ilmalennon päätteeksi on helppo tehdä tasapainoinen alastulo.

Kärjistettynä mäkihyppysuorituksen valmennuksellinen tärkeysjärjestys on vauhtimäen asento, ponnistus, ilmalento ja alastulo. Käytännössä karkeita virheitä esiintyy mäkikoululaisilla lähes jokaisella osa-alueella, eikä ole mielekästä keskittyä yhteen ja samaan virheeseen pitkiä aikoja, vaan kehittämisen kohteita tulee vaihtelun vuoksi muuttaa toisinaan. Pitää kuitenkin ymmärtää virheiden todellinen syy ja siitä johtuva seuraus, ettei tuhlata aikaa mahdottomiin yhtälöihin. Valmentaja pitää myös ymmärtää kuinka herkästä lajista on kysymys ja mitkä lukuisat muut seikat voivat vaikuttaa päivän hyppykuntoon. Esimerkiksi hermolihasjärjestelmän väsymistila tai liika jännitys heikentävät välittömästi ja tehokkaasti lajisuorituksen hienomotoriikkaa. Väsyneenä tai ylivireänä suorituksiin keskittyminen ja fyysinen lajisuorittaminen ei yleensä onnistu.

Psyykkisiä toimintamalleja nuoren mäkihyppääjän lajiharjoitteluun

Psyykkisen valmennuksen osiossa tuli paljon tärkeitä asioita joita voi ottaa huomioon minkä tahansa ikäluokan harjoittelussa. Käytännön mäkikoulutoiminnassa on kuitenkin muutamia tärkeitä perusasioita joihin tulee kiinnittää huomiota. Valmentaja tulisi aina sanoa, mitä pitää tehdä, eikä mitä ei saa tehdä. Tällä asialla on suuri merkitys niissä mielikuvissa joita urheilija valmentajan kommenteista itselleen luo. Kaikessa ohjeistuksessa tulisi ruokkia oikean suorituksen mielikuvaa. Valmentajan kannattaa usein kerrata ohjeensa riittävän usein ja myös näin vahvistaa oikeaa mielikuvaa.

Toinen tärkeä asia on, että hyppääminen pidetään valmennuksellisesti johdonmukaisena ja yksinkertaisena. Yhdelle hyppääjälle ei tarvita kuin yksi valmentaja, useammat neuvojat sekoittavat vain tilannetta. Yksi asia kerrallaan on hyvä sääntö. Jos ohjeita annetaan liikaa, on riski että hyppääjä ei omaksu niistä mitään. Pienin askelein päästään loppujen lopuksi pisimmälle. Toisinaan valmentajan kannattaa käyttää erilaisia mielikuvia valmennuksen apuna. Hyvä valmentaja pitää huolen valmennuksellisen sisällön vaihtelusta, ettei nuori hyppääjä kyllästy ja menetä mielenkiintoaan harjoitteluun. Usein kannattaa myös antaa hyppääjän itse tunnustella ja analysoida mitä hypyssä tapahtuu, se on tulevaisuutta ajatellen hyvin tärkeä ominaisuus.

Nuori mäkihyppääjä kokee uransa alkuvaiheissa paljon jännittäviä, itsensä ylittämistä vaativia paikkoja. Tällöin valmentajan pitää hyväksyä ettei pyydetyn asian toteuttamien suorituksessa aina onnistu. Vaikka hyppääjä keskittyisi kuinka hyvin suoritukseen ja omaisi valtavan motivaation toteuttaa valmentajan ohjeita, ei se onnistu kun pelko ottaa ylivallan ajatuksissa. Ihmisen tietoinen mieli sortuu kovin helposti kovien paineiden alaisuudessa. Mäkikoululaisten valmennuksessa kannattaa teroittaa positiivisia asioita ja olla hyvin kannustava. Ns. hampurilaispalaute on toimiva, eli ensin hyvä asia, sitten kehitettävä paikka ja jälleen kannustava kommentti. Näin ruokitaan lapsen innostusta ja itseluottamusta. Liian kova kritiikki saa aikaan suorituspaineita ja laskee harrastajan motivaatiota. Myös olosuhteiden turvallisuus on ensiarvoisen tärkeää. Normaali suorittaminen ei onnistu tilanteissa joissa on liikaa epävarmuustekijöitä. Esimerkiksi jos illan hyppyharjoituksissa on kovin hämärää, eli valaiustus on puutteellinen, johtaa se todennäköisesti epävarmempiin suorituksiin.

Koska mäkihypyn ponnistus on eritäin nopea ja ajallisesti lyhyt tapahtuma, tulee hyvän suorituksen olla mahdollisimman automaattinen tapahtuma. Mäkikoululaisille ei välttämättä kannata paljon puhua tästä asiasta, vaan antaa kehityksen tapahtua luonnollisesti. Aivan kuten pyörällä ajo, myös hyppääminen muuttuu automaatioksi kunhan riittävä taitotaso ja toistomäärät ovat saavutettu. Toisaalta taas jos hyppääjällä on tunne ettei kyvyt ole vaatimusten tasalla, on suorittaminen alkuun väkisinkin kovin tiedostettua. Asian jatkuva teroittamien saattaa jopa lisätä ajatteluprosesseja suorituksen aikana, ja näin hidastaa automaatiotason saavuttamista. Usein riittää, kunhan valmentaja tiedostaa asian, ja ohjaa neuvoillaan hyppääjää kohti vapautunutta suoritusta. Tulisi opetella käytäntö, ns. hypyn kaava, jossa hyppääjä analysoi ensin itse oman suorituksensa, seuraavaksi yhdessä valmentajan kanssa luodaan tavoite seuraavalle hypylle, kavutaan torniin, hypyn kertaus mielikuvissa ennen omaa vuoroa ja sitten vain tulisi antaa tapahtua sen mitä on tapahtuakseen. Itse suorituksen aikana ei enää tulisi ajatella kovin tietoisesti suorituksen eri vaiheita, vaan uskaltaa antaa hypyn vain tapahtua. Mikäli hyppääjällä on ongelmia ajatuksien hallinnassa, voidaan käyttää esimerkiksi yhtä ankkuria ajatusten kohdentamiseen. Esimerkiksi: ” Tarkista että kädet pysyvät suorina vauhtimäen kaarteella”. Tällöin liiallinen kontrolli muuhun suorittamiseen pienenee.

Vanhempien rooli mäkikoulussa ja mäkikoulun säännöt

Vanhemmat kuljettavat tarvittaessa lapset harjoituksiin, he tukevat ja kannustavat, auttavat välineiden huollossa ja luovat pohjaa valmentajan ja lapsen väliselle suhteelle. Vanhemmat eivät osallistu valmentamiseen, jos niin ei ole erikseen sovittu. Valmentajan tai valmennustiimin tehtävä on valmentaa, opastaa, tiedottaa, kehittää toimintaa ja itseään, keskustella sekä kunnioittaa lapsen ja vanhemman suhdetta. Aktiiviset vanhemmat voivat olla suuri apu esimerkiksi mäen kunnostamisessa tai muissa käytännön asioissa. Vanhempien ei tule painostaa lapsiaan harrastuksessa vaan harjoitteluinnon tulee lähteä ehdottomasti lapsesta itsestään.

Mäkikoululaisilla tulee olla selkeät säännöt joita kaikkien tulee noudattaa. Harjoituksen alussa kaikki kokoontuvat kuulemaan valmentajan ohjeita ja samalla selviää harjoituskerran kulku. Kaikki tulevat sovitusti ajoissa paikalle. Ulkopuoliset ärsykkeet on saatava minimiin ja jokaisen on pidettävä huoli omasta käyttäytymisestään. Yhteisistä rangaistuksista sovitaan ja niistä pidetään kiinni. Mäkikoulussa ei kiusata eikä arvostella negatiivisesti ketään, vaan kaikki toimivat joukkueena, yhteen hiileen puhaltaen. Valmentajan tulee suunnitella harjoituskerrat huolellisesti ennakkoon ja ottaa huomioon olosuhteet ja välineistön vaatimukset. Vanhempien ja valmentajan ei tulisi koskaan menettää malttiaan lasten keskuudessa, vaan asioista neuvotellaan järkevästi sääntöjen mukaan, tarvittaessa kahden kesken. Valmentajan sana on laki harjoitusten aikana, harjoitusilmapiiri tulee kuitenkin pitää vapaana jolloin lapsilla on mahdollisuus osallistua harjoituksen kulkuun. Mäkikoulussa jokainen yksilö kantaa vastuun hyvän meiningin luomisesta.

1.12.07

Tiukkaa teoriatietoa mäkihypystä!

Seuraavassa vähän puintia mäkihypystä. Mukana myös mäkihypyn lajianalyysi, joka on koostettu enimäkseen Mikko Virmavirran tutkimuksiin pohjaten, mutta myös muiden ammattivalmentajien lähteistä on kerätty informaatiota. Onpahan joukkoon livahtanut myös muutama oma mielipiteeni. Kaiken kaikkiaan rankkaa faktaa, ehkä jopa hieman vaikeaselkoista yliopistokieltä paikoitelle…noo semmosta se on! Lukekaahan ajatuksella.

MÄKIHYPPY

Mäkihyppy on urheilun taitolaji, joka vaatii hyvien motoristen taitojen lisäksi myös vahvoja psyykkisiä ominaisuuksia. Mäkihyppy on viehättävimmillään lentomäessä, eli lentäminen on mäkihypyn suola. Lentomäissä hyppääjän nopeus hyppyrin pöydällä lähentelee 110 km tunnissa ja pisimmät lennot hipovat 240 metrin rajaa. Tällöin hyppääjä lentää ilmassa noin 9 sekuntia ja joutuu hallitsemaan vartalonsa ja suksensa verrattain suurten voimien myllerryksessä. Kun ihmisen psyko-fyysiset luonnolliset edellytykset ovat rakentuneet parhaimmillaankin 30–40 kilometrin tuntinopeuksien hallintaan ja kun hänen valmiutensa pitkiin lentoihin ilman merkittävää apuvälineistöä on lähes olematon, mäkihyppy vaatii harrastajaltaan poikkeuksellisia ominaisuuksia verrattuna tavallisiin, turvallisesti maan pinnalla harjoitettuihin urheilulajeihin. (Pulli & Virmavirta 1990, 232–233.)

Mäkihypyn lajianalyysi

Vauhtimäen lasku

Ylämäessä olisi saatava aerodynaamisesti edullinen asento, jotta nopeus ennen ponnistusvaihetta olisi mahdollisimman suuri. Lisäksi laskuasennon tulisi olla riittävän syvä, jotta voidaan saada riittävän pitkä liike ja teho. Säärikulman tulee olla hyppääjän mittasuhteisiin ja liikkuvuuteen nähden sopiva, jotta ponnistukselle saadaan oikea lähtökulma, sekä painopisteen jalkapöydän alla tulee jakautua tasaisesti. Hyvän ponnistuksen tärkeimpiä edellytyksiä on tasapainoinen asento, joka myös edesauttaa mahdollisimman suureen ylämäen nopeuteen. Hyppääjän tulee olla riittävän notkea, jotta oikeanlainen asento voidaan saavuttaa. Selän lihasten ja rangan tulisi olla joustava, lantiossa ja hamstring- lihasryhmässä tulisi olla hyvä liikkuvuus, koska selän tulee olla laskuasennossa mahdollisimman suora levy. Liian pyöreä selän asento aiheuttaa pyörteitä hyppääjän taakse ja syö vauhtia pois. Ylävartalon tulee olla rento, jottei liika jännitys heikennä jalkojen aktivaatiota ponnistusvaiheessa, kuitenkin niin että ylävartalon ryhti säilyy sekä laskuasennossa, että ponnistuksen aikana. Toinen tärkeä lihasryhmä venyvyyden kannalta on kaksoiskantalihas. Sen on oltava sen verran joustava, että laskuasentoon voidaan saada riittävä säärikulma, sekä tasainen paine kantapään ja päkiän välille. Myös nilkan muut rakenteelliset liikkuvuudet ovat korostuneessa asemassa riittävän säärikulman saavuttamisessa.

Mikäli jokin alue edeltä mainituista liikkuvuuksista on huono, vaikuttaa se välittömästi heikentävästi asennon taitamiseen ja saamiseksi optimaaliseksi hyvää ponnistusta ajatellen. Jos esimerkiksi hamstring- ryhmä on kireä ja heikko, aiheuttaa se usein hyppääjälle sen, että lantio kiertää taakse ja selkä pyöristyy huomattavasti, heikentäen selän ojentajien tehokasta käyttöä. Asento on myös liian korkea ollakseen ihanteellinen voimakkaalle ponnistamiselle. Toisena esimerkkinä tapaus, jossa hyppääjällä on liikkuvuudeltaan jäykät nilkat. Asennon säärikulma jää liian pystyksi siirtäen painopisteen taakse, jonka vuoksi hypyt jäävät ponnistuksiltaan lyhyiksi ja suunnaltaan hyökkääviksi.

Ponnistus

Ponnistusvaihe on onnistuneen suorituksen lähtökohta. Se määrää lentoonlähtönopeuden, ponnistuskulman, kiertomomentin, sekä hyppääjän asennon ilmalennon alussa. Ponnistus tapahtuu melko äärimmäisissä ja muuttuvissa olosuhteissa. Ponnistuksen kesto on n. 0,25.–0,35 sekuntia, johtuen suuresta nopeudesta, joka keventää ja nopeuttaa liikettä. ponnistuksen aikana hyppääjä liikkuu noin 8 metriä( iso mäki). Ponnistaminen on tehtävä refleksinomaisesti, luottaen riittävän suuren harjoituksen avulla kehitetyn taidon ohjaavan vartalon liikkeitä optimaalisella tavalla. Vauhtimäen kaarre aiheuttaa hyppääjälle paineen tunteen. Kaarteen loputtua, tultaessa hyppyrin pöydälle, paineen tunne häviää. Onnistunut ponnistus lähtee juuri ennen paineen tunteen häviämistä. Suurin problematiikka siirryttäessä laskuasennosta ponnistusvaiheeseen on keskipakovoiman loppuminen, tällöin hyppääjä kokee suuria vaikeuksia voimantuoton kannalta tasapainoisen ponnistusasennon säilyttämisessä. Ponnistuksen alku ilmenee aluksi vain lihasaktiivisuuden lisääntymisenä ja varsinaista, silmillä havaittavaa liikettä, tapahtuu hieman myöhemmin. Kinemaattisesti kyseessä on kahden nivelen, polven ja lantion rytminen toiminto. Kummankin nivelen ojentuminen jatkuu vielä hyppyriltä irtoamisen jälkeen, mutta ennen irtoamisvaihetta kummankin nivelen kulmanopeudet saavuttavat verraten suuret arvot.

Ponnistuksen oikea-aikaisuuden ja hyvän tekniikan lisäksi yksi tärkeimmistä hypyn pituuteen vaikuttavista tekijöistä on ponnistuksen hyvä teho hyppyrin pöydällä, mikä johtaa korkeampaan lentorataan. Ponnistuksen nousukorkeus onkin isoin erottava tekijä huippu-urheilijan ja junioriurheilijan välillä.

Parhaan voimantuoton saavuttamiseksi lihasten tulisi aktivoitua niin, että tuotettu teho siirtyy nivelten välityksellä kohti alustaa säännöllisessä järjestyksessä ylhäältä alas, lantiosta polveen. Tällöin kokonaisteho kasvaa tasaisesti ja mahdollistaa kiihtyvän liikkeen sekä vaaka- että pystysuunnassa. Edellytyksenä kuitenkin, että ensimmäinen liike tapahtuu yhtä aikaa polvi- ja lantionivelessä, eikä säären asento muutu. Säären asento ei saa muuttua ratkaisevasti koko ponnistuksen aikana. Hyvässä ponnistuksessa säären asento voi hieman muuttua pystymmäksi ojennusten aikana, mutta jos sääri vastaavasti sortuu alle, on hyvän ponnistuksen suorittaminen mahdotonta. Lantion kulmanopeus saavutetaan reisien ojennusliikkeillä, jolloin ylävartalo säilyttää virtaviivaisen asennon ilmanvastuksen suhteen. Hyvä hyppääjä kykenee saavuttamaan erittäin suuren lantion kulmanopeuden ja silti säilyttämään ylävartalonsa asentoa ilmanvastuksen kannalta edullisesti.

Hyppyrinpöytää vasten tuotettu voima korreloi hypyn pituuteen. Hyppääjän on kyettävä suorittamaan ponnistus anatomisesti sopivan matalasta asennosta, jotta ponnistuksen aloittaminen olisi mahdollista jo hyvissä ajoin hyppyrinpöydän tangentiaalisen suoran osan alussa. Näin olisi mahdollista tuottaa jalkojen liikkeet oikeassa järjestyksessä sekä saada riittävän suuri muutos painopisteen näennäisradan nousulle, joka alkaa automaattisesti kun hyppääjä tulee kaarteelta hyppyrinpöydälle. Esimerkiksi painopisteen ollessa liian edessä hyppääjä joutuu lopettamaan ponnistuksen kierron eteenpäin ja nostamaan ylävartalon liian ylös, jolloin vauhti vähenee ja hypyn pituus lyhenee. Nämä kaikki ponnistukseen liittyvät tekijät asettavat erityisiä vaatimuksia hyppääjän taitotasolle sekä hermolihasjärjestelmälle.

Ilmalento

Ilmalennon aikana hyppääjä pyrkii saavuttamaan mahdollisimman kantavan asennon, aivan kuin lentokoneen siiven muodon, kuitenkin niin että vauhti säilyy mahdollisimman nopeana. Ihanteellista on että hyppääjä ylittä kummun mahdollisimman nopeassa, ns. nuolimaisessa asennossa, jonka jälkeen pinta-ala pyritään saamaan mahdollisimman suureksi ja kantavaksi. Kaikkeen tähän (ponnistus > ilmalento) hyppääjältä vaaditaan räjähtävää voimantuottokykyä, herkkää hermolihasjärjestelmää, kehon hallintakykyä, sekä hyvää henkistä kapasiteettia uskaltaa tehdä oikeita asioita oikeaan aikaan. Myös kykyä kohdistaa keskittyminen olennaisiin asioihin riittävällä intensiteetillä, kuitenkin niin ettei se sotke suorituksen herkkää automaatiota on oleellista

Hyppääjään vaikuttaa lennon aikana painovoima, ympäröivän ilman voima, ilman kannattava voima ja ilman otsavastus. Ilmavoiman on kohdistuttava hyppääjä/sukset- systeemin painopisteeseen. Mikäli se vaikuttaa ylä- tai alapuolella painopistettä, aiheuttaa se systeemin kiertymistä joko eteen tai taakse. Suksien asennon muuttuminen v-tyylin myötä on vaikuttanut ratkaisevasti hypyn pituuteen. Kuten kuviosta 5 Huomataan on suksien asennolla suuri vaikutus nostovoimaan fA. Kuviosta nähdään myös nostovoiman alan fA ja vastuspinnan alan fW vaikutus hypyn pituuteen kussakin suksiasennossa, sekä suksien ihanteellinen hyökkäyskulma, joka on 25 ja 35 asteen välillä. Kuvio 6. havainnollistaa pituuden ja hyökkäyskulman suhteen. Luonnollisesti alkuilmalennon hyökkäyskulma on pienempi kuin ilmalennon loppuvaiheessa. Taitava hyppääjä osaa ns. sakkauttaa hypyn aivan ilmalennon loppuvaiheessa, ja näin saavuttaa muutamia lisämetrejä. Kokonaisuudessaan haasteellista onkin harjoitella lajitekniikka kilpailutilanteen kestäväksi automaatioksi.

Alastulo

Telemark-alastulo on mäkihypyssä käytetty alastulotyyli. Telemark eroaa tasajalka-alastulosta siten, että siinä sukset laskeutuvat maahan aavistuksen peräkkäin, ja toinen jalka on hieman edellä toista. Takimmaisen jalan kantapää nousee, painopiste asettuu voittopuoleisesti etummaiselle jalalle, kädet viedään samanaikaisesti sivulle tasapainottamaan asentoa. Telemark on saanut nimensä laskettelua muistuttavasta asennostaan. Alastulo saa olla enintään kaksi mäkihyppysuksen paksuutta, eli noin20cm. leveä, muuten tyylipisteet vähenevät. Nykysääntöjen mukaan telemark-alastulon voi tehdä myös tasajalka-alastulosta liu’uttaen. Alastulon vaikeus tai

helppous on riippuvainen hyppääjän lentoradan nopeudesta, alastulokulman suuruudesta ja hyppääjän asennosta suhteessa alastulorinteeseen. Normaalisti hypätessä alastulon aiheuttamat rasitukset ovat hyvin kestettävissä, mutta esimerkiksi hypätessä ns. ylipitkälle rasitukset voivat dramaattisesti kasvaa.

Lahjakkuuksien etsintä mäkihypyssä

Pohjoismaissa suksien päällä harrastaminen on jokaisen ihmisen etuoikeus, jonka voi aloittaa hyvin nuorena. Tästä johtuen suksilla liikkumisen perustaidot kehittyvät meillä luonnostaan. Tämä antaa hyvän pohjan mäkihypyn harrastamiselle. Hyvän mäkihyppääjän tulee olla motorisesti taitava, rakenteellisesti kevyt, ponnistusteholtaan keskimääräistä parempi ja psyykkisesti hyvän keskittymiskyvyn ja terveen itseluottamuksen omaava urheilija. Kehittyäkseen tekniikaltaan riittävän taitavaksi mäkihyppääjän on aloitettava harjoittelu hyvin nuorena ehtiäkseen altistaa elimistönsä riittävän usein olosuhteisiin, joissa kehittyminen on mahdollista. (Pulli & Virmavirta 1990, 233.)

Hyvien mäkihyppyjunioreiden löytämiseksi ainoa mahdollisuus on altistaa 5-12 vuotiaita lapsia suurin määrin harrastamaan mäkihyppyä pienistä hyppyreistä. Tämän hetken suurin ongelma on ammattitaitoisten ohjaajien vähyys. Muuten harjoitteluolosuhteet ovat kehittyneet hyviksi ja ennen kaikkea muovimäet innostavat lapsia mukaan harrastukseen. Kesällä koululaisilla on loman myötä mahdollisuus harrastamiseen. (Pulli & Virmavirta 1990, 233.)
9.11.2007

Psyykkinen valmennus urheilussa ja mäkihypyssä

Seuraavassa kirjallisuuskooste psyykkiseen valmennukseen liittyen. Pääpaino on jälleen laspsissa ja nuorissa. Hyvää teoriaa johon kannattaa tutustua. Käytännön osaaminen on aina juttu erikseen, mutta tässä jotain pohjaa jolta myöhemmin ammentaa. Suosittelen lukemaan ihan sivistyksen kannalta.

PSYYKKINEN VALMENTAUTUMINEN SUORITUKSEEN

Keskittyminen

Keskittymisen avulla urheilija kohdentaa henkiset voimavaransa suorituksen tueksi ja pystyy sulkemaan ulkoiset häiriötekijät pois suorituksesta. Jokainen urheilija valmistautuu kilpailuun tai harjoitukseen omalla tavallaan ja luo omat rutiininsa niitä varten. Keskittyminen tapahtuu parhaimmillaan ilman erityisiä toimenpiteitä. Onnistunut, luonnollinen keskittyminen tuottaa tilan, jossa mieli palvelee täydellisesti suoritusta. Toisinaan luonnollinen keskittyminen ei kuitenkaan onnistu, vaan urheilijan omassa elämässä on saattanut olla häiriötekijöitä, jotka ovat estäneet täysipainoisen keskittymisen. Kilpailutilanteeseen saattaa liittyä häiriötekijöitä, jotka jo valmistautumisvaiheessa rikkovat keskittymistä. Keskittymistä joudutaan ohjaamaan tietoisesti erilaisilla tavoilla. Keskittymisen välineinä käytetään rentoutumista, mielikuvaharjoittelua ja erilaisia opeteltuja keskittymismalleja. Opitut keskittymismenetelmät varmistavat usein hyvän suorituksen. (Heino 2000, 231.)

Rentoutumisen avulla urheilija rauhoittaa mielensä ja tekee tilaa ajatuksilla ja tunteille, jotka ohjaavat hyvään suoritukseen. Mielikuvaharjoittelun avulla, urheilija käy mielessään läpi suoritusta ja siihen vaikuttavia tekijöitä, tunteita ja ajatuksia. Opittujen keskittymismallien avulla urheilija kehittää itselleen keskittymisen toiminnallisen rutiinin vuosien saatossa. Lähestyessään kilpailutilannetta urheilija käy mallien avulla mielessään läpi kilpailua ja siihen valmistautumista. Näin hän varmistuu siitä, että on tehnyt oikeita asioita kilpailun, ajatusten, tunteiden ja muiden toimintojen hyväksi. (Heino 2000, 231.)

Suorituksen taustatekijöitä

Osaaminen ja vuorovaikutus

Onnistunut suoritus syntyy monien onnistuneiden tekijöiden yhteisvaikutuksesta. Kun urheilijalla on hyvät taidolliset, tekniset ja fyysiset ominaisuudet, urheilijalla on hyvä osaaminen. Jos ominaisuudet ovat keskenään epätasapainossa, syntyy suoritukseen heikkoja kohtia, jotka joissain tilanteissa estävät urheilijaa toteuttamasta huippusuoritusta. (Heino 2000, 231–232.)

Hyvä vuorovaikutus urheilijan ja häntä lähellä olevien ihmisten välillä tukee urheilijan keskittymistä ennen urheilusuoritusta. Vuorovaikutus koskee myös muita urheilutilanteeseen liittyviä henkilöitä, kuten järjestäjiä, virkailijoita ja kanssakilpailijoita. Huonossa vuorovaikutussuhteessa urheilija joutuu käyttämään energiansa suorituksen kannalta vääriin asioihin. Toisten viestit tulkitaan herkästi omien sisäisten tuntojen pohjalta, kun mieli on ahdistunut tai tilanteeseen liittyy suorituspaineita ja odotuksia. (Heino 2000, 232–233.)

Tunteet ja tahto

Tunnetila vaikuttaa voimakkaasti urheilijan suoritukseen. Valmentajan ja urheilijan tulisi keskittymisen yhteydessä luoda positiivinen, vapautunut, rohkea ja itseluottamusta nostattava tunnetila, jonka avulla urheilijan on helppo kohdata kilpailutilanne. Negatiiviset tunteet, alakuloisuus, itseluottamuksen puute tai suuret paineet kilpailua kohtaan hankaloittavat huippusuoritusta. (Heino 2000, 233.)

Suorituksen taustalla on aina tahto onnistua. Kun urheilusuoritus on hyvin sisäistetty, tahdolla ei ole suurta merkitystä. Onnistumiseen riittää pelkkä, positiivinen energia. Tahtoa tarvitaan myös silloin, kun urheilija kohtaa vaikeuksia kilpailun tai harjoitusten aikana. Tilanteet voivat vaihtua nopeasti onnistumisesta epäonnistumiseen ja henkinen jaksaminen joutuu koetukselle. Urheilijan mieliala vaihtelee suorituksen aikana ja suoritusten välillä usein voimakkaasta riemusta ja itseluottamuksesta ahdistukseen ja periksi antamisen houkutukseen. Urheilija voi joskus olla tilanteessa jossa hän suorittaa suorituksen loppuun, mutta lopettaa varsinaisen yrittämisen. Voi myös tapahtua niin, että jokin uusi tapahtuma, esimerkiksi pienikin onnistuminen antaa jälleen voimia jatkaa taistelua ja suoritus saattaa kääntyä voitolliseksi. (Heino 2000, 233–234.)

Kokemus

Jos urheilijalla on paljon onnistuneita kilpailukokemuksia, hän on kilpailutilanteessa yleensä vapautunut ja hän onnistuu suorituksissaan usein hyvin. Onnistumiskokemukset saattavat liittyä pitkinä ketjuina joihinkin erityisiin tilanteisiin, kuten tiettyyn kilpailuun, olosuhteisiin, paikkakuntaan tai vastustajaan jne. Kokemusketju voi olla myös kielteinen. Tietty tilanne saattaa aiheuttaa urheilijalla toistuvasti epäonnistumisen. Kun tietty epäonnistumiseen liittyvä tunne, tilanne tai ajatus toistuu, urheilija voi menettää uskonsa itseensä, pelästyy ja huolestuu, ja sen seurauksena suoritus alkaa kulkea edellisten kielteisten kokemusten mukaisesti. (Heino 2000, 234–235.)

Näyttää että 2-3 pääkilpailussa tapahtunutta epäonnistumista riittää jatkamaan epäonnistumisketjua, ellei epäonnistumisen psyykkisiin tekijöihin paneuduta huolellisesti ja rakenneta uusia onnistumisen malleja ja valmiuksia. Urheilijan osaamista ja kykyä hallita kilpailutilanne voidaan kehittää psyykkisten harjoitusten avulla. Epäonnistumisien taustalla on usein myös valmistautumisessa tapahtuneita virheitä. Valmennuksessa on saattanut olla ongelmia, joita ei ole osattu ratkaista tai joita ei ole edes tiedostettu. Tällaisia tiedostettuja ongelmia voivat olla esimerkiksi vähäinen tietyn olosuhteen harjoittelu, sää, välineet tms., liian kova harjoittelu, kehityksessä tapahtuneiden muutosten huomiotta jättäminen jne. Tilanteen hallitsemattomuuden tunne voi aiheuttaa epämääräistä pelkoa urheilijassa. Jos epäonnistuminen pystytään valmentajan kanssa kunnolla analysoimaan, on urheilijan helpompi mennä uudestaan tärkeään kilpailuun. Vika ei aina ole urheilijan omassa osaamisessa. (Heino 2000, 235.)

Persoonallisuustekijät ja sopeutuminen

Persoonallisuustekijät voivat ilmetä monella tavalla. Persoonallisuuden piirteistä energia, itseluottamus, ahdistuneisuus, aloitteellisuus, riskinotto ja taistelutahto vaikuttavat merkittävästi suorituksen onnistumiseen. Sopeutuminen tarkoittaa urheilijan kykyä selviytyä suorituksesta erityyppisissä tilanteissa ja olosuhteissa. Fyysistä sopeutumista tarvitaan esimerkiksi kilpailusykleihin, muuttuviin suorituspaikkoihin jne., ja psyykkistä sopeutumista muuttuneissa kilpailu- tai sääolosuhteissa, muuttuvissa kilpailuaikatauluissa ja erilaisten vastustajien kohtaamisessa. Muuttuneet tilannetekijät aiheuttavat urheilijassa usein huolestumista, ärtymystä ja pettymystä. Ne vaikeuttavat urheilijan keskittymistä, ja voivat vaikuttaa suorituksen lopputulokseen. Sopeutumisessa on kysymys myös henkisestä kypsyydestä, itsekurista ja kokonaisuuden hahmottamisesta. (Heino 2000, 235.)

Kypsä urheilija pystyy olemaan kiinnittämättä liikaa huomiota muuttuneisiin, epäedullisiin tilannetekijöihin. Sopeutumisen pettäessä urheilija usein hakee itselleen hyväksyttävän syyn epäonnistumiseen tai oman yrityksensä heikentymiseen. Urheilijan oman elämän kokonaisuus, ajankäyttö, sosiaalinen elämä, talous jne. Eivät saisi aiheuttaa suurta huolta tai dramaattisesti muuttua ennen tärkeitä kilpailuja. Urheilijan kokonaisvaltainen elämänhallinta ja toimiva taustatiimi mahdollistavat häiriöttömän keskittymisen. Kuten kuvio 4 Havainnollistaa on ihminen psyykkisfyysis- sosiaalinen kokonaisuus. (Heino 2000, 235.)

Kuvio 4. Ihmisen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin vaikuttavat osatekijät (Psykologia)

Urheilijan motivaation kehittäminen

Urheilijan motivaatio, halu ja into harjoitella peilaavat urheilijan elämäntilannetta ja henkistä kypsyyttä. Koska motivaatiolla tarkoitetaan yksilön sisäistä vireystilaa, on se hyvin henkilökohtainen ja vaihteleva. Hyvän valmentajan on syytä kiinnittää huomionsa valmennettavien asenteisiin. Avoin keskustelu urheilijan kanssa auttaa häntä selkeyttämään omia asenteitaan ja ajatuksiaan. (Psyykkinen valmennus)

Ulkoiset palkkiot kiinnostavat nuoria urheilijoita. Palkintojen ohella omalta valmentajalta saadut kannusteet ovat erittäin tärkeitä. Valmentajan tulee osata ja vaivautua käyttämään hyväkseen ulkoisia kannusteita. Valmentajan on viisasta aloittaa urheilijan ohjaaminen kohti sisäisten kannusteiden nautintoa. Sisäiset kannusteet ovat pitkäikäisempiä ja myöhemmin määrääviä. Teini-ikäisen urheilijan mielenkiinto kohdistuu yhä laajemmalle elämänalueelle. Valmentajan on syytä olla aidosti kiinnostunut nuoren elämästä. Valmentajan kannattaa motivaatiomielessä keskustella nuoren kanssa rohkeasti urheilun hyvistä ja huonoista puolista. (Psyykkinen valmennus)

Teini-ikäisen arkista harjoitusmotivaatiota tukee ehdottomasti myönteisyyden periaate. mitä enemmän hän kokee mielihyvää suorituksista, sitä valmiimpi hän on myös antamaan itsestään. Jokaisesta harjoituksesta on kunkin kohdalla löydettävä joitain hyviä asioita, ja moite on esitettävä rakentavassa mielessä. Erityisesti ryhmän muiden jäsenten kuullen annettu myönteinen palaute kohottaa itsetuntoa. (Psyykkinen valmennus)

Urheilijan psyykkisten tekijöiden painopisteet valmennuksessa

Urheilijan psyykkisen valmennuksen suunnittelun perustana ovat meille kaikille yhteiset psyykkiset lainalaisuudet. Valmentajan tulee tietää, mitkä tekijät säätelevät ihmisen käyttäytymistä, kuinka ihminen toimii stressitilanteessa ja millaisia mahdollisuuksia on sen säätelyyn. Urheilijan henkinen olemus voidaan jakaa urheilijan tunne-elämään ja sen motiiveihin, urheilijan ajatusmaailmaan, urheilijan arvoihin, syvimpiin motiiveihin sekä asenteisiin. Myös sosiaalinen olemus ja ihmissuhteet ovat osa urheilijan henkistä olemusta. Luonnollisesti täysipainoinen, korkeatasoinen urheilusuoritus perustuu fyysisen ja henkisen olemuksen sekä taidon tasapainoon. Näitä kaikkia osa-alueita on harjoitettava tasasuhtaisesti ja suunnitelmallisesti. (Psyykkinen valmennus)

Varhaisnuoret

Tärkein psyykkisen valmennuksen tarjoama mahdollisuus on nuoren urheilijan persoonallisuuden myönteinen kehittäminen. Varhaisnuoren psyykkisen valmentautumisen painopiste on asetettava urheilijan tunne-elämän ja sosiaalisen elämän ohjaamiseen. Valmentaja voi ulkopuolisena ohjata ja kehittää nuoren urheilijan kykyä kokea omia tunteitaan. Varhaisnuoren on opittava kokemaan kaikenlaisia tunteita, myös iloa ja pettymystä. Urheilijan itsetunto kasvaa, kun hän huomaa kykenevänsä käsittelemään tunteitaan tai erilaisia kokemuksiaan. Valmentaja ohjaa nuorta urheilijaa erilaisissa tilanteissa omilla asenteellaan ja omalla suhtautumisellaan. Valmentajan tasapuolinen käyttäytyminen kaikkia urheilijoitaan kohtaan on tärkeää. Varhaisnuoren ajatusmaailman kehitysvaihe on otollinen sääntöjen ja rutiinien oppimiselle. Erityisesti harjoittelun perusteiden oppiminen ja myönteinen asenne harjoitteluun on kullan arvoista myöhempää urheilu-uraa ajatellen. (Psyykkinen valmennus)

Teini-ikäiset

Teini-ikäinen tarvitsee henkilön, johon voi luottaa ja jonka puoleen voi kääntyä tarvittaessa vaikeissakin asioissa. Tärkeänä osana psyykkistä valmennusta valmentajalla tulisi olla nuorelle aikaa ja omistautumista. Tässä ikävaiheessa psyykkisen valmennuksen tärkeäksi painopisteeksi nousee ajatustoiminnan kehittäminen. Urheilijan ajatusmaailma on periaatteessa saavuttanut kypsyytensä, mutta se on vielä kokematon ja usein myös hallitsematon. Valmentajan tehtävänä on ohjata urheilijaa tunnistamaan ajatustoiminnan merkitys, syy-yhteys ja opettaa häntä käyttämään sitä tietoisesti hyväkseen. Teini- ikäisillä mentaaliset harjoitukset voidaan jo ottaa käyttöön ja niistä muodostetaan uusi tapa urheilijalle. Valmentajan tehtävänä on myös ohjata urheilijaa tavoitteiden asettamisessa. Psyykkisistä tekijöistä keskittymiskyky nousee tässä vaiheessa pinnalle. (Psyykkinen valmennus)

No niin, siinäpäs oli painavaa tekstiä. Pureskelkaa rauhassa! Seuraavaksi mennään mäkihyppyyn tarkemmin. Tulossa ihan ihka oikea lajianalyysi muutaman viikon päästä.

T: Lauri Hakola

23.10.2007

Lasten ja nuorten elimistön kehittyminen ja herkkyyskaudet

Suraavassa yleissivistävää tietoa lasten kasvamisesta. Olen koostanut tekstiä jalleen enemmän mäkikoululaisen tarpeita vastaavaksi, ainakin jossain määrin. Varsinkin herkkyyskausiin kehoittaisin tutustumaan. Samalla voisitte pohtia kuinka tärkeää on lasten ja nuorten ammattitaitoinen valmentaminen, ajatellen vaikkapa haaveissa olevaa huippu-urheilijan uraa. Tässä iässä voidaan vaikuttaa niin peijoonin paljon tulevaisuuden näkymiin. Olkaapa hyvät:

LASTEN JA NUUORTEN ELIMISTÖN KASVU, KEHITYS JA HERKYYSKAUDET

Elimistön kasvu lapsella on melko tasaista lukuun ottamatta puberteetin vaihetta. Silloin kasvussa tapahtuu selkeä nopeutuminen. Suurin kasvua nopeuttava tekijä on anaboliset hormonit, testosteroni ja kasvuhormoni. Murrosiässä lihaksiston suhteellinen osuus lisääntyy ja voimantuotto paranee nopeasti. Vanhempien kehonpituuksia arvioimalla voidaan melko tarkasti ennustaa lapsen aikuispituutta ja ohjata lajinvalintaa. Lapsen paino on suhteutettava pituuteen. Ihopoimujen paksuudesta on helppo arvioida lapsen rasvavarastojen määrä. Oikeaoppisella ruokavaliolla voidaan lapsen hyvinvointia parantaa estämällä rasvasolujen lukumäärä ja koon lisääntyminen. Kuviossa 3 on osoitettu elimistön eri osien kypsyminen. Kuviosta voidaan havaita hermoston aikainen kypsyminen, mikä mahdollistaa taitojen ja koordinatiivisten edellytysten tehokkaan kehittämisen 1-10 -vuotiaana. (Mero & Jaakkola 1990, 45.)

Fyysinen kuormitus vahvistaa tukikudoksia, paksuntaa luita ja lisää luun tiheyttä. Voimaharjoittelun kannalta murrosikä on vaihe, jolloin luusto kypsyy ja kasvulinjat sulkeutuvat. Murrosiän loppupuolella voidaan aloittaa voimaharjoittelu vaarantamatta kasvuun liittyviä kudosrakenteita. Biologisen kypsymisen ja psyykkisen kehityksen huomioon ottaminen on tärkeä tekijä lasten valmennuksessa. Parhaimmillaan liikunta ja urheilu ovat lapselle riemua ja itsetuntoa ammentava harrastus. Terveen kehityksen perusta on lapsen kannustaminen ja myös häviämään opettaminen. Kokonaisuudessaan toimitaan lapsen ehdoilla ja lapsesta on huolehdittava kokonaisvaltaisesti. Koulunkäynnin, levon, harrastusten ja urheilun on oltava tasapainossa. (Miettinen 1999. 11–12.)

Kasvun yleispiirteet ja liikunnalliset herkkyyskaudet

3-6 -vuotiaat

Montessori havaitsi lapsilla herkkyyskausia, jolloin he osoittavat suurta kiinnostusta tietyn asian oppimiseen tai tietyn toiminnon omaksumiseen. Oppiminen on tämän ajanjakson aikana helpompaa kuin muulloin. Kun oppiminen tai toiminto on kehittynyt valmiiksi, herkkyys lakkaa. Herkkyyskaudet ovat voimakkaimmillaan kuuden ensimmäisen ikävuoden aikana. (Herkkyyskaudet)

Leikki-iässä lapsi alkaa yhä enemmän säädellä liikkeitään mielikuvien ja ennakoivien toimintasuunnitelmien avulla. Lapsi harjoittelee perusliikkeitä ja luo itselleen liikevaraston. Harjoitusten myötä liikesuoritusten joustavuus, tarkoituksenmukaisuus ja rytmi paranevat ja lapsi oppii joustavammin siirtämään taitojaan uusiin tilanteisiin. Vähitellen lapsi oppii yhdistelemään liikkumisen eri muotoja samanaikaisesti ja peräkkäin. Tässä iässä, kun taidot automatisoituvat, olisi tärkeää kiinnittää huomiota liikkeiden oikeaan suoritustapaan. Väärin opituista liikkeistä poisoppiminen hidastaa liikunnallista kehitystä. (Miettinen 1999. 12–13.)

3-4 -vuotiaalla ketteryyttä vaativat suoritukset saattavat tuottaa vaikeuksia, mutta toistojen myötä hermostolliset yhteydet järjestäytyvät mahdollistaen suorituksen sopeutumisen ja sujuvuuden. Ketteryyttä edellyttävät suoritukset sisältävät rytmitekijän ja oikean rytmin löytäminen edesauttaa myös nopeuden kehitystä. Suositeltavaa on liittää lasten liikkumiseen laulu tai loru helpottamaan liikkeen rytmittämistä. Lapsen elimistö ei ole valmis pitkäkestoiseen ja yksitoikkoiseen suoritukseen. Liikkumisen tulee olla intervallityyppistä. Mikäli lapsella on ollut mahdollisuus kehittää monipuolisesti taitojaan, on hän kouluiän kynnyksellä jo varsin taitava ja ketterä liikkumaan. Tähän aikaan lapsen luovuus herää ja syntyy mielikuvapohjainen ajattelu. Valmentajan on hyvä käyttää mielikuvia liikkeiden ohjauksessa. Lapset oppivat toimimaan yksinkertaisten ohjeiden mukaan ja valmiudet ryhmässä toimimiseen kehittyvät. (Miettinen 1999. 12–14.)

Viidennen ikävuoden aikana lapsen suunnitelmallisuus lisääntyy ja toiminnoille tulee tavoitteita. Kuudes ikävuosi merkitsee ajatteluvalmiuksissa uutta vaihetta. Lapset alkavat jo suuntautua heitä kiinnostaviin harrastuksiin. Taitojen osalta kuusivuotias on kiinnostunut suorituksen toteutustavasta ja alkaa korjata erilaisia virheitä. Tunne-elämältään 3-4 -vuotias on uhmakas ja haluaa oman tahtonsa läpi. Viisivuotias on myönteinen ja tasapainoinen. Kuusivuotias on tunne-elämältään ailahtelevainen. Ilo ja suru vaihtelevat nopeasti, myös maltti saatetaan menettää hyvin pienistä asioista. Kuusivuotias erottaa oikean ja väärän, sääntöjen noudattaminen alkaa tulla tärkeäksi. (Miettinen 1999. 14.)

6-9 -vuotiaat

Kouluiän lähestyessä hermoston kypsyminen, psyko-sosiaalinen hermoston kypsyys ja järjestäytyneisyys, sekä hengityselinten rasitusvasteen lisääntyminen mahdollistavat edellytyksiä lajinomaiseen harjoitteluun. Kyseessä on ensimmäinen liikunnallinen herkkyyskausi. Lasten spontaani liikuntamuoto on tässä vaiheessa intervallityyppinen. Kestävyyden harjoittelu on jo mahdollista tässä vaiheessa. Sopivia harjoitusmuotoja ovat leikit ja pelit. Tässä ikävaiheessa perustaidot jalostuvat yleisiksi liikemalleiksi ja perusliikkeiden yhdistämien onnistuu. Harjoittelun painopiste siirtyy hivenen lajitaitoon, mutta yleistaitojen ja koordinatiivisten edellytysten harjoittamista ja vakiinnuttamista on syytä jatkaa. (Miettinen 1999. 14.)

Hienomotoriikka ja kehontuntemus jännityksen ja rentouden välillä on vielä puutteellista. Näitä tuntemuksia kehittäviä harjoituksia on syytä painottaa. Tässä ikävaiheessa painottuvat nopeuden, tasapainon sekä liikkuvuuden harjoittaminen. Lyhytaikaiset nopeat suoritukset ovat suositeltavia, ja runsas monipuolinen liikunta kehittää voimaominaisuuksia riittävästi. Perusmielialaltaan lapsi on tässä iässä valoisa, oppimiskyky suuri ja lapsi nauttii liikunnan haasteista ja onnistumisistaan. Valmentajan on syytä antaa lapsen vaikuttaa oman harjoittelun sisältöön. Vaikka lapsi on vielä aika itserakas, nauttii hän jo ryhmässä toimimisesta. Tässä iässä lapsille tulee laatia tarkat säännöt yhdessä lapsen kanssa ja myös noudattaa niitä. Kavereiden hyväksynnällä on suuri merkitys. Mielikuvituksella on yhä isompi rooli ja oppiminen tapahtuu pääasiassa leikkien avulla sekä samaistumalla. Valmentajan tulee siis näyttää paljon ja selittää vähän. (Miettinen 1999. 15-16)

10-12 -vuotiaat

Tulemme lajitaitojen oppimisen kulta-aikaan. Kyseessä on toinen liikunnallinen herkkyyskausi. Ainut keino hyödyntää tämä herkkyyskausi, on saada riittävästi harjoitusta. Vaikka lajitaitoharjoittelun osuus entisestään kasvaa, ei monipuolisuutta sovi unohtaa. Oppimisvalmius ja suoritusteho ovat kohonneet merkittävästi ja lapset oppivat uusia taitoja entistä nopeammin ja helpommin. Tärkeintä on tarjota uusia asioita ja haasteita kaikille lapsille. Yksilölliset lahjakkuuserot tulevat selvemmin esille. Kehitysero voi olla useita vuosia, joka asettaa valmennuksellisia haasteita. Koordinaation, ketteryyden ja nopeuden kehittymisen ansiosta oppiminen tapahtuu usein jopa ensi yrittämällä. Kannattaa antaa lasten ensin itse yrittää suorittaa vaadittua toimintaa. Hyvin kehittynyt liikuntaelimistö ja alati kehittyvä hienomotoriikka tekee liikkumisesta sujuvaa. Tässä iässä sujuu jo monimutkaisten liikesarjojen toteutus, joten valmentajan kannattaa sisällyttää harjoitteisiin useita erilaisia liikesarjoja. Lisääntyneen suorituskyvyn myötä harjoittelun rasittavuutta voidaan lisätä. (Miettinen 1999. 16.)

Tässä iässä lapset harjoittelevat mielellään tosissaan, mutta leikkimielisyyttä on syytä vaalia nyt ja jatkossakin. Lapsi alkaa tuntea vastuunsa ryhmän jäsenenä. Yhdessä sovitut säännöt ovat merkityksellisiä ja tärkeitä. Ikäkausi on tasapainoisen huolettomuuden aikaa, ja lapsen toimintatarmo on suuri. Lapsi alkaa kaivata vauhtia ja jännitystä rohkeuden lisääntymisen myötä. Lapsi oivaltaa nopeasti ja on tiedonhaluinen. Ohjeiden ja sanojen ymmärtäminen on tärkeää, jotta lapsi tottelee niitä. Lapset eivät ole enää pikkulapsia, kohtele heitä sen mukaisesti. Kysy mielipiteitä ja jaa vastuuta. Idolit ovat tässä iässä kaikki kaikessa ja esikuvista otetaan mallia. Valmentajan on syytä antaa omalla toiminnallaan hyvää esimerkkiä. Myönteisellä palautteella on suuri merkitys koska yrittäminen, aktiivisuus ja motivaatio saattavat vaihdella suuresti. Vanhimmilla saattaa lähitulevaisuudessa olla edessä luiden kasvupyrähdys, mikä voi aiheuttaa väliaikaista kömpelyyttä liikeratojen uudistumisen vuoksi. Hormonaaliset muutokset aiheuttavat lihasmassan kasvun, mikä mahdollistaa myöhemmin voimaharjoittelun. Kasvupyrähdyksen jälkeen voidaan vain pyrkiä säilyttämään jo saavutettu liikkuvuus. Lajitaitojen lisäksi tässä iässä painottuvat nopeuden, liikkuvuuden ja yleisten taitotekijöiden harjaannuttaminen. Taulukossa 1 on helposti luettavissa lapsen ja nuoren liikunnalliset herkkyyskaudet eri ikävaiheissa. (Miettinen 1999. 17.)

biologinen ikä

Kalenteri-ikä, eli kronologinen ikä on karkea arvio biologisesta iästä, joka vaihtelee yksilön biologisen kypsymisen mukaan. Kalenteri-iän ja biologisen iän ero saattaa olla teini-iässä useita vuosia. Biologisen kypsymisasteen paras heijastaja on luuston epifyysitumakkeiden kehitysaste-luustoikä. Se on murrosiän kehitystapahtumien, kasvuvaiheen sekä jäljellä olevan kasvun keston osoittaja. Biologisen iän vertailukohteita ovat luustoikä, sukupuolinen kypsyys ja hampaiden puhkeamisikä. Biologisen kypsymisen seuranta on tärkeää lasten fyysisiä ja taidollisia suorituksia arvioitaessa ja vertailtaessa. On yleisesti esitetty että lapset tulisi luokitella urheilussa biologisen kypsyyden perusteella. Todellisen iän perusteella voidaan ennustaa kasvavan lapsen lopullinen aikuispituus, mikä antaa lisäinformaatiota tulevaa lajivalintaa ajatellen. Tarkkojen ja käyttökelpoisten metodien löytäminen biologisen iän arviointiin on vaikeaa ja kallista. Metodien epätarkkuus on usein ongelma. (Mero, A. & Jaakkola, L. 1990. 43–44.)

Tässäpä siis lisää matskua allekirjoittaneen päättötyöstä. Harmi kun havainnolistavat kuviot eivät edelleenkään taivu tänne bittiviidakkoon. Toivottavasti joku motivoitunut viitsi tekstin lukea!

T: Lauri Hakola

10.10.2007

Taitoharjoittelun perusteita

Seuraavassa tietoiskussa hyvä tiivistelmä taitoharjoittelun lainalaisuuksista. Olen kasannut tiivistelmän koskien nuoren taitolajin urheilijan harjoittelua. Tähän olisi vanhempien hyvä tutustua ihan yleistiedon kannalta. Valitettavasti hienot kuvat ja kaaviot eivät näy tässä formaatissa.

TAITOHARJOITTELU

Taito ja tekniikka ovat urheilusuorituksen tärkeimmät osatekijät. Näiden osa-alueiden harjoitteluun tulisi kiinnittää suurta huomiota heti lapsuudesta lähtien. Koska hermosto kypsyy ihmisellä hyvin varhain, se mahdollistaa taitojen ja tekniikoiden oppimisen jo lapsuudessa. (Mero 2004, 241.)

Taidon lajit

Taidon lajit ovat yleistaitavuus ja lajikohtainen taitavuus. Lajikohtainen taitavuus voidaan jakaa tekniikkaan ja tyyliin. (Mero 2004, 241.)

Yleistaitavuus

Yleistaitavuudella tarkoitetaan kykyä hallita ja oppia erilaisten urheilun ulkopuolisten suoritusten taitoja, sekä urheilullisia taitoja (Mero 2004, 241). Yleistaitavuutta kehittämällä on mahdollista kehittää lajitaitavuutta. Esimerkiksi telinevoimistelu on useaan lajiin sopiva yleistaidon harjoittelumuoto. Telinevoimistelusta kannattaa etenkin poimia ne muodot joista omaan lajiin on itselle hyötyä. Monipuolinen liikevarasto helpottaa ja nopeuttaa oman lajin tekniikkaharjoittelua. Tästä on hyötyä kaikkien lajien urheilijoille. Monipuolinen lähestymistapa on yleistaidon harjoittamisessa tärkeää. (Potinkara 2005, 42.)

Koordinatiiviset edellytykset

Yleistaitojen kanssa yhtä aikaa kehittyvät koordinatiiviset edellytykset parantavat hermoston ja lihaksiston yhteistoimintaa. Laajasta koordinatiivisten taitojen reservistä on etua kaikessa lajitaidon kehittämisessä. Näitä edellytyksiä luodaan luonnollisesti lasten leikeissä, mutta myös tietoinen ohjaaminen oikeaan suuntaan edesauttaa taitoreservin kartuttamisessa. Menetelmänä leikkiradat ja telineradat ovat hyviä koordinatiivisten edellytysten hankintaan. Myös nopeutta tulee painottaa hermolihasjärjestelmän kehittymisen vuoksi. Perinteinen, kerta viikossa harjoittelu ei riitä, vaan leikinomainen harjoittelu on saatava osaksi lapsen jokapäiväistä toimintaa. Harjoittelupaikkoina toimivat arkielämässä mm. koti, kotipiha, koulu ja leikkikentät. (Mero 2004, 244.)

Koordinaatiokyvyn osatekijät

Tärkeimpiä koordinaatiokyvyn osatekijöitä ovat tasapaino, rytmikyky, suuntautumiskyky, erottelukyky, muuntelukyky, yhdistelykyky, ja reaktiokyky. Nämä osatekijät painottuvat perustaitojen oppimisen eri vaiheissa eri tavalla. Oppimisen alkuvaiheessa painottuu tasapaino ja suuntautumiskyky, myöhemmässä vaiheessa yhdistelykyky ja erottelukyky. (Autio 1997, 49.)

Tasapaino on liikkumisen perustekijä. Tasapainokyky ilmaisee lihaksiston, näköaistin ja tasapainoaistin yhteistyötä. Tämä ominaisuus voidaan jakaa paikallaan olevaan ja liikkeessä tapahtuvaan tasapainon säilyttämiseen. Rytmikyky liittyy liikkeen ajoittamiseen. Lihastoiminnan oikea-aikaisuus, kesto ja nopeuden muutos on rytmikykyä. Rytmikyky on mukana jokaisessa liikkeessä ja esimerkiksi laulu, loru ja liike toimivat hyvinä välineinä. Suuntautumiskyky on kykyä suunnata kehonsa liikkeitä jokaiseen avaruudelliseen suuntaan. Se on myös muiden liikkeiden huomioimista ja tilan huomioon ottamista. Erottelukyvyllä tarkoitetaan kykyä erotella eri aistien lähettämiä tietoja sekä lihasten työskentely- ja rentousvaihetta. Tämä kyky perustuu liikkeissä tarvittavan voiman, ajan ja tilan erittelyyn kullekin liikkeelle mahdollisimman sopivaksi. Muuntelukyky tarkoittaa kykyä sopeutua muuttuviin ja epätavallisiin olosuhteisiin. Yhdistelykyvyllä tarkoitetaan liikeosien joustavaa yhteensovittamista. Reaktiokyky on kykyä reagoida nopeasti ja tarkoituksenmukaisesti tiettyyn ärsykkeeseen. (Autio 1997, 49–51.)

Lajitaidot

Lajitaitavuuden harjoittelun pitää lisääntyä noin 7. ikävuodesta eteenpäin, mutta yleistaidon harjoittelua ja vakiinnuttamista pitää jatkaa. Tekemällä paljon oikeita lajisuorituksia lihaksiston, hermoston ja kudosten yhteistoiminta hioutuu yhteen ja lajisuorituksesta tulee taidokas. Mahdollisimman laaja lajitausta on eduksi, ja helpotta lopullisen lajivalinnan tekemistä noin 10–12–vuotiaana. (Mero 2004, 245.) Kuten kuvasta 1 havaitaan, on myöhäisestä lajivalinnasta johtuva, monipuolisempi lajitausta tulostasoa nostava tekijä aikuisiässä.

Urheilija lajitaidon huipulla ollessaan kykenee helposti luomaan myös uutta tekniikkaa. Kun hallitsee liikemallit monipuolisesti, ei tarvitse opetella useita erillisiä liikkeitä. Hyvin opitun lajitekniikan opettelemiseen voi kulua useita vuosia. Aika voikin olla rajoittava tekijä lajitaitojen oppimisessa, ellei taitoharjoittelu ole suunnitelmallista, laadukasta, monipuolista ja nousujohteista. (Potinkara 2005, 4)

Taidon ja tekniikan harjoittelun perusteet

Taidon ja tekniikan herkkyyskaudet sijoittuvat lapsuuteen, minkä vuoksi monipuolinen liikunnan harrastaminen on tärkeätä. Yleistaidon harjoittamisen määrällisesti tärkein vaihe on noin 6. ikävuoden paikkeilla, kun taas lajitaitojen ja lajitekniikan tärkein vaihe sijoittuu noin 13–14 ikävuoteen. Voimakkaasti taitopainotteisissa lajeissa, kuten mäkihypyssä, lajitaitojen harjoittelu tulee aloittaa ennen 7. ikävuotta. Lajitaitojen viimeistelyn tulisi tapahtua kuitenkin ikävuosien 11–14 aikaan. Myöhässä aloitettu taitoharjoittelu aiheuttaa yleensä puutteita taitokapasiteettiin. Lisäksi murrosiän lihasten kasvu vaikeuttaa tehokasta taitojen sisäistämistä. (Mero 2004, 244.)

Nuoren urheilijan harjoittelun ohjenuoraksi käy hyvin perussääntö: puolet lajia, puolet taitoa. Valmentajan on hyvä tiedostaa, että jokaiselle urheilijalle kehittyy oma henkilökohtainen liikekieli. Tätä ns. motorista käsialaa on syytä käsitellä varoen. (Potinkara 2005, 42.)

Tekniikka lajitaidon maksimoinnissa

Urheilija kehittää tekniikkaansa harjoituksissa ja kilpailuissa, ja näitä lajisuorituksia onkin tehtävä vuoden kaikilla harjoitusjaksoilla. Optimitekniikka mahdollistaa suuren voimantuoton. Tekniikan oppiminen etenee varsin karkeamotorisesta oppimisesta kohti suorituksen automatisoitumista. Huippu-urheilua ja tulevaisuuden huippusuorituksia ajatellen lajitekniikan tulisi olla hallussa noin 13–14 vuoden iässä, jota tulisi edeltää noin 3-4 vuoden tekninen perusharjoittelu. Tästä eteenpäin suoritustekniikkaa hiotaan, automatisoidaan ja lisätään fyysistä harjoittelua kokonaissuorituksen parantamiseksi. Optimitekniikka on avain maksimaaliseen lajitaidon sisäistämiseen. (Mero 2004, 245.) Kuten kuviosta 2 havaitaan, tulee harjoittelun spesifisyys lisääntyä vasta 10 ikävuoden jälkeen.

Tekniikkaa tulee harjoitella palautuneessa tilassa, jolloin oppimiskyky on maksimaalinen. Tekniikkaharjoitukset tulisi sijoittaa harjoitusohjelmassa kohtaan jossa elimistö on psyykkisesti ja fyysisesti hyvin palautunut, ja urheilijan vastaanottavuus on huipussaan. Periaatteellisesti tekniikan harjoittelussa noudatetaan normaaleja harjoittelun lainalaisuuksia. Erityisesti huomioitavia seikkoja ovat kuitenkin: suoritukseen huolella valmistautuminen, suorituksen kuvittelu, suoritukseen keskittyminen, suorituksen tekeminen, tehdyn suorituksen arviointi. Valmentajan paikalla oleminen ja harjoittelutilanteen oikeanlainen johtaminen on olennaisen tärkeää tekniikan harjoittelussa. (Mero 2004, 245–246.)

Tekniikan seuranta

Tekniikka-analyyseissa pyritään saamaan tietoa teknisistä liikeradoista, voimantuotosta ja lihasaktiivisuuksista. Yleensä ja käytännössä tekniikan analysointiin käytetään useassa lajissa videokuvaa, videokuvan hidastusta ja pysäytyskuvia. Myös tarkkoja tutkimuspohjaisia analyysejä kehon painopisteen liikeradoista, kehonosien siirtymisistä, kulmista ja kulmanopeuksista voidaan käyttää. Palautteen antaminen multimediamenetelmällä, kuvana, äänenä ja numerotietona on hyvin tehokas ja tavoitteellinen tapa huippuvalmennuksessa. (Mero 2004, 247–249.)

Taidon oppiminen ja opettaminen

Oppiminen on olennainen osa taidon valmennuksessa. Opettaminen on jatkuvasti kehittyvää toimintaa, eikä siihen voi antaa valmiita reseptejä. Ihminen rakentaa kaiken aikaa tiedostaen ja tiedostamattaan omaa sisäistä maailmaansa eli oppii. Kaikki oppivat eri tahtiin ja oppimisen kannalta opetettava asia voi olla väärä tai odotukset liian suuria. Kun valmentaja opettaa uutta asiaa, hän tarjoilee vastauksia. Mikäli valmentajan antamille vastauksille on oppijalla oikeanlaisia kysymyksiä, saadaan hyvä tartuntapinta aikaiseksi. Havainnot muodostuvat, kun aistimukset saavat merkityksen aivoissamme. Opettajan tulisikin löytää asioista aina oleellisimmat tekijät. Jokainen oppija peilaa sen hetkiset tulkintansa omiin, aikaisempiin kokemuksiinsa. Persoonalliset omat kokemukset vaikuttavat merkittävästi muistin toimintaan, mikä on yksi oppimisen välttämättömistä edellytyksistä. (Miettinen 1999, 152–162.)

Taidon oppiminen perustuu sisäisiin toimintoihin, joiden käynnistäminen ulkopuolelta on vaikeaa. Oppimisen edellytyksenä ovatkin oppijan omat ponnistelut. Oleellisinta on että aivoissa tapahtuu oikeiden, toimivien reittien vahvistumista. Toimintoja, joita edellytetään tehokkaassa oppimisessa, ovat tarkkaavaisuus ja keskittyminen. Asiaa on myös käsiteltävä riittävän kauan, jotta se ehditään sisäistää kestomuistiin. Valmentajan ja nuoren haasteena on löytää sellaisia tavoitteita, joihin pyrkiminen on nuorelle mielekästä. Tärkeää on myös arvioida kuinka vuorovaikutus, mielipiteet ja puheenvuorot toimivat kussakin valmennussuhteessa. (Miettinen 1999, 162–163.)

Se, kuinka hyvin tai huonosti lapsi pystyy suorittamaan jonkin taidon, riippuu ennen kaikkea perintötekijöistä sekä hermoston, lihaksiston että psyykkisten tekijöiden yhteistyöstä. Valmentajan tulisi muistaa uusien ärsykeyhteyksien tärkeys varsinkin silloin, kun biologiset muutokset vaikeuttavat tulosten parantumista. (Mero & Numminen 1990, 52–53.)

Ps. Joissain osioissa mennään vähän mäkikoululaisten tarpeita syvemmälle. Tuosta lejitekniikan seurannasta ja muusta testaamisesta sanoisin ihan ite, että kilpailu on mäkihyppääjän tärkein testi. Se tulisi muistaa ihan isompienkin ukkojenkin valmentajien. No mutta, tässä oli pähkinän kuoressa tietoa taitoharjoitteluun liittyen. Toivottavasti herätti joitain ajatuksia. Ensi viikolla mennään lasten ja nuorten elimistön kasvuun, kehitykseen ja herkkyyskausiin…Coming soon!

Lauri Hakola, Lennonjohtaja

8.10.2007

Paljon onnea vaan!!!

Siilinjärven kisat meni mäkikoululaisten osalta mahtavasti. Voittoja irtosi useammastakin sarjasta. Onnea paljon Tomi, Eetu ja Ari + kaikki muut rohkeasti mukaan osallistuneet.

Harjoitteluinto on ollut sen verran huippua, että eihän siitä voi seurata kuin hyviä tuloksia! Jatketaanpa samaan malliin, talveksi on paljon uusia haasteita edessä.

T: Lauri

5.10.2007

Moi kaikki!

Tälle palstalle ilmestyy ajoittain juttuja ja artikkeleita mäkihypystä, urheilusta, tai mistä tahansa, asiaan tahi asian viereen liittyvästä. Tosin tällä hetkellä mäkikouluorganisaattori Hakola taistelee burn-outtia ja verenpainetautia vastaan, ja koettaa kohdentaa energiansa oleellisimpiin asioihin. Kunhan tilanne rauhoittuu päättötyön, ja muiden opiskelukiireiden osalta, niin materiaalia alkaa tulemaan. Myös seuramme suurella johtajalla Jarkko Saapungilla saattaa olla silloin tällöin sananen sanottavanaan.

Mainostettakoon nyt kuitenkin, että lähitulevaisuudessa tulen julkaisemaan täällä osioita päättötyöni kirjallisuusosuudesta. Työn aiheena on lajitekniikan harjoitteluopas mäkikoululaisille. Kirjallisuusosuudessa paneudutaan myös välillisesti vaikuttaviin harjoittelun osa-alueisiin, kuten herkkyyskausiin, taidon harjoittelun lainalaisuuksiin jne.

Olkoon tämä sivu siis kanava tiedon välittämiseen, sekä paikka purkaa mieltään hyvistä ja huonoista asioista. Ottakaa hyvät asiat tosissaan ja muut jutut pienellä huumorilla. Tällä sivustolla toimitaan kuten harjoituksissakin, tosissaan leikkimielellä.

T: Suuri Mäkikoulupäällik